Oikeaan suuntaan elämän tiellä

Toisaalta huolettaa, että pähkäilen liikaa. 

Vatvon ja vatuloin, enkä sen takia tartu mihinkään. 

Elämä vain pyyhkäisee ohitse, enkä ole saavuttanut mitään.

Toisaalta pelottaa tarttua mihinkään, 

kun oma jaksaminen on niin nollissa,

ja valinnat elämänpituisia.

Mitä on se "mitään",

josta pelkään jääväni paitsi,

että sitä en saavuttaisi?

Kuuluuko sitä edes kaikkien saavuttaa,

ja miksi pitäisi saavuttaa vain siksi,

että kaikki muutkin.

Kuljeta ja johda,

oikeaan suuntaan,

elämän tiellä.

Kiitän elämästä

Elämä on jatkanut kulkuaan, samoissa uomissa. 

Ehkä asioilla on silti uudenlainen perspektiivi.

Tänään, kun ajoin kotiin Ilomantsista, ärsyynnyin koska vakionopeudensäädin ei pysynyt päällä ja kaasua piti painaa koko ajan. Totesin, kuten viime aikoina monessa tilanteessa aiemmin, että otan tämän mielelläni elämäni suurimmaksi murheeksi. 

Olen ärsyyntynyt poikaystävän auki jättämistä vaatekaapinovista ja milloin mistäkin. Mielessäni olen miettinyt, että jos häntä ei enää olisi kuinka paljon kaipaisin vaikka niitä auki jätettyjä kaapinovia. Olen sulkenut ovet ja kiittänyt hänestä. 

Jos tämä maailman tilanne ei vielä ole muuten omaa elämää muuttanut, on se ainakin tuonut kiitollisuutta ja tavan nähdä asiat eri tavalla.

Suuria asioita mietittäviksi ja varsinkin koettaviksi

Linnansuo

Niin lukee kyltissä, josta ajan nykyään ohi useamman kerran viikossa.

Joka kerta muistan mummon.

Mummo kertoi aina miten paljon Linnansuolla oli lakkoja.

Sota-aikana oli liikkunut huhua, että suolla olisi desantteja, eli venäläisiä sotilaita.

Mummon korviin ei tämä huhu ollut ehtinyt, ja hän oli isänsä kanssa mennyt lakkasuolle.

Ei ollut löytynyt desantteja, mutta lakkoja ilmeisesti senkin edestä.

Mietin tätä tarinaa nykyään usein.

Mietin sotaa ja maailmaa, jossa mummo on nuoruuttaan elänyt.

Ne on valtavan suuria asioita mietittäviksi,

ja varsinkin koettaviksi.