Tarve olla aina ajoissa

Minulla on sisäänrakennettu tarve olla aina ajoissa ja pysyä aikataulussa. Koulujuttujen deadlinet on pyhiä ja lisäajan pyytäminen tehtävien tekemiseen on jonkinlaista utopiaa. Ja sitten minä lähdin kesken kouluviikon ulkomaille. En ollut paikalla silloin kun oli deadlinet. Jouduin jättämään tehtävien palautukset reissun jälkeiseen elämään. Eikä maailma edes kaatunut. Tai pysähtynyt. Tai loppunut. Ja tehtävätkin on nyt sitten tehty.

Tiedän, että pitäisi osata hieman hellittää. Että ei ne deadlinet ole oikeasti niin kiveen hakattuja, että ei kukaan opettaja oikeasti halua että niitä tehtäviä tehdään oman jaksamisen äärirajoilla. Mutta miten vaikeaa se voi olla myöntää, että ei ehkä pystykään määräajassa tekemään kaikkea, että resurssit ei vain riitä. Pitäisihän niiden nyt riittää, riittäähän ne kaikilla muillakin (ei muuten edes riitä, kaikilla muillakaan). 

Muistaisinkohan minä tästä eteenpäin, että jos tuntee hukkuvansa, niin silloin pitää uskaltaa pyytää lisäaikaa?

20 astetta vähemmän lämpöä

Tuntuu etten ole kirjottanut aikoihin, ja se on varmaan myös ihan totta etten ole. Palattiin eilen Rodokselta, mies lähti saman tien maailmalle, minä jäin tänne rästissä olevien koulujuttujen ja hemmetin pitkien koulupäivien kanssa. Arki iski taasen kerralla päin näköä, niin kuin sillä taitaa olla tapana. 

Silti kaikki on aika hyvin tasapainossa. Koulutehtävät ei juurikaan lisääntyneet sillä välin, mutta ne entiset kummitteli koko viikon takaraivossa (kummittelevat edelleen). Tällä hetkellä tuntuu, että ehkä selviän. Ennen reissua luulin hukkuvani.

Reissussa oli aurinkoa ja lämpöä. Merivesikin 27 asteista. Kreikka on melkoinen paratiisi hiekkarantoineen ja sinisine merineen. Nautin kovin. Eilen nauratti astua ulos lentokoneesta, lentokenttä lainehti vedestä ja hyvä ettei kenkä hörpännyt vettä. Että sellainen kotiinpaluu oli se. 

Ensi viikolla aurinkoon

Ensi viikolla lennän aurinkoon.
Unohdan koulun, jätän taakseni kaikki deadlinet ja tehtäväkasat.
Hetkeksi unohdan velvollisuudet, kaiken tämän velvollisuusryöpyn keskellä.
Minä vain otan ja lähden.
En tiedä onko se vapauttavaa, vai ihan hemmetin pelottavaa.

Mutta ainakin toivon, että siellä ollessani osaisin ihan vain keskittyä siellä olemiseen. Pystyisin unohtamaan siksi aikaa koulun ja stressin. Ihan vain nauttisin lomasta.

Tänään sataa, vähän vähemmän

Niin kovin hauras, juuri tällä hetkellä.

Kyyneliä poskilla, onko mieleni nyt sitten luovuttanut?
Luovuttanut painoaan, huoliaan, jonkun toisen korville.


En tiedä miten tästä pitäisi jatkaa, 
ajattelin kerrankin olla vahva, 
haastaa itseäni.


Nyt yksitellen karsin pois kaiken,
karsin pois ylimääräiset,
koska ei minusta ole sellaiseen.

En vieläkään opi yhtään venäjää,
tai osaa tienata rahaa samalla kun opiskelen, 
eikä käteen jää mitään.

Kaikki on ok

Kesä alkaa olla virallisesti ohi, vaikka olenkin kyllä väittänyt sen loppuneen jo kolme viikkoa sitten. Mutta nyt se on ainakin oikeasti ohi. Illat viilenevät ja pimenevät, kohta saa taas turvautua villasukkiin ja lapasiin. Mietin myös sitä millaista tulee mainosten jakamisesta, kun se ihan varmasti täytyy tehdä pimeässä. Talvella toisinaan ehkä myös liukkaassa kelissä. Jos en kolaroi autoa varmemmin johonkin, niin todennäköisesti liukastun ja telon itseni.

Kahden viikon päästä tulee taas irtiotto arjesta. Sen pitäisi ehkä tuntua hyvälle, rentouttavalle. Viikko auringossa, meren äärellä. Lähinnä se ahdistaa, koska mitä kaikkea sen viikon aikana ehtiikään tapahtua koulussa ja sitten lomalta palattuani hukun kahta pahemmin kaikenlaiseen. Ei sitä pitäisi niin ajatella, mutta siltä se tuntuu. 

Tavallaan minulla on kaikki ihan hyvin, tavallaan olen ihan rikki. Enkä minä tiedä kummasta kertoisin, kun ihmiset kysyvät että miten minulla menee. Menee miten menee ja siinähän se, menee.