Huomenna vaihtuu elokuuksi

On niin luvattoman helppoa sanoa ei, ihan kaikkeen ja ihan milloin vain. Mutta mistä sen tietää milloin sanoo ei, koska ei oikeasti halua ja milloin taas sanoo ei, koska pelottaa liikaa sanoa kyllä?
En tiedä pitäisikö muuttaa asennetta, luvata itselleen sanovansa useammin kyllä. Mutta miten erottaa toisistaan velvollisuudentuntoinen kyllä ja aito kyllä. Miten tietää milloin tunne omien voimavarojen loppumisesta on aitoa ja milloin sitä vain kuvittelee ettei muka kestäisi enempää.

Pitäisi tuntea itsensä niin hyvin, paremmin kuin kukaan muu.
Enkä minä vieläkään osaa määritellä, että millainen ihminen oikein olen.

Jos nää seinät osais puhua

Bloggaamisen anatomia,

ne ovat vain sanoja peräkkäin, 

toistensa jäljessä ja edessä,

sanoja.

Miksi ne ovat aina ne kauneimmat, hienoimmat ja tärkeimmät,

jotka katoavat ensimmäisenä? 

Miksi ei voisi joskus kadottaa jotain sellaista, jota ei niin jäisi edes kaipaamaan?

Mietin, 

jos vessojen seinät osaisivat puhua, 

niitä tarinoita minä kuuntelisin päivät pitkät.

Elämäni aakkoset

A - Asenne. Tiedän, että monessa asiassa asenne on se, joka ratkaisee. Siksi yritänkin useammin korjata asennettani kuin niitä ulkoisia tekijöitä.
B - Banaani. Koska banaani välipalana, se vaan toimii.
C - CD-levy. Vanhanaikaista, voisi joku sanoa. Mutta kyllä silti on edelleen esim. autossa mukavaa kuunnella sitä ihan oikeaa levyä.
D - D-vitamiini. Terkkarin mukaan sitä pitäisi syödä lokakuusta aina maaliskuuhun asti, koska pimeä vuodenaika tuntuu vievän kaikki voimat.
E - Elämännälkä. Enkä tahtoisi tämän kaiken koskaan loppuvan.
F - Farkkuhaalari. Toimii!
H - Hymy. Olipa se sitten oma tai muiden, maailma muuttuu edes hetkeksi hieman paremmaksi paikaksi elää. Muutetaan maailmaa hymyilemällä enemmän.
I - Ihmeet. Joko kaikki voi olla yhtä suurta ihmettä, tai sitten ei mikään. Sinä päätät kuinka maailman näet. Minun maailmani on ihmeitä täynnä.
J - Joensuu. Koti, paikka jossa minun on hyvä.
K - Kiitollisuus. Kun muistaa olla kiitollinen niistä pienistäkin hyvistä asioista, onnellisuus lisääntyy.
L - Lukeminen. Kirjojen avulla voi joskus paeta omaa elämää ja käydä toisenlaisessa todellisuudessa. Lukeminen on melkeinpä parempaa kuin elokuvat tai tv-sarjat.
M - Mekot. Voiko niitä muka joskus olla liikaa?
N - Nikamat. Siinä selkärangassa, jota pitkin sormeni tykkäävät juosta. Hänen nikamansa, niissä on koti.
O - Onnellisuus. Sitä minä tahtoisin olla, onnellinen.
P - Perhe. Perhe ja läheiset ihmiset on aina ollut elämässäni etusijalla. Niin toivottavasti tulee jatkossakin olemaan.
R - Rauha. Niin maailmanrauha kuin myös oma sisäinen rauha. Sellaista jonkinlaista kaipaisin tähän elämään.
S - Sanat. Sanoilla voi vaikuttaa, tai niillä voi luoda kokonaan uusia maailmoja. Sanat ovat tärkeitä, koska ilman niitä ei olisi tätäkään blogia.
T - Työtön. Sillä nimikkeellä yhteiskunta minua kai tällä hetkellä määrittelee. Mieluiten en olisi määritelty yhtään miksikään, mutta jos on pakko.
U - Usko. Se tekee vahvemmaksi ja antaa vaikeilla hetkillä lohtua.
V - Valokuvaus. Tiedättehän te, maailman voi nähdä myös kameran linssin läpi ja vangita hetkiä. Aika upeaa.
Y - Ystävät. Tärkeitä ihmisiä elämässä.
Ä - Ääripäät. Kun olen iloinen, olen todella iloinen. Kun olen vihainen, olen todella vihainen. Missä sellainen kultainen keskitie ja tunteiden tasapaino?

Uskallan elää enemmän

Blogi on päivittynyt tämän heinäkuun aikana melko harvakseltaan. Osittain ehkä siksi, että heinäkuun alussa ukkonen hajotti tietokoneesta virtapiuhan ja pariin viikkoon ei koneeni ollut toiminta kunnossa. Osittain ehkä myös siksi, että onhan nyt kesä.

Se aika vuodesta, kun ihmiset lomailevat. Monissa blogeissa on ollut hiljaiseloa juurikin kesän takia. Ja kukapa nyt jäisi sisälle kirjoittamaan kun ikkunan takana odottaa kokonainen kesämaailma. Toisinaan aurinkoa, joka hellii ihoa. Toisinaan sadetta, joka toki sekin hellii ihoa, mutta myös tekee ilmasta raikkaan hengittää. Metsä on täynnä marjoja, joita poimia tai syödä lenkillä polun varresta maha täyteen. Viime yönä maailma oli niin tyyni ja pelloilla usvaa, taivaalla puolikas kuu, eikä mikään siinä maisemassa houkutellut nukkumaan edes kello kaksitoista yöllä.

Ei näitä kesiä kai ole tehty nukkumiseen tai bloggaamiseen. Ne on tehty elämiseen, kokemiseen, seikkailuihin. Ehkä minäkin vielä ensi kuussa koen seikkailun jos toisenkin. Ehkä lähden vielä ainakin suunnitelmissa ollutta Helsinkiäkin kauemmas, tai eilen vierailtua Venäjää pidemmälle.

Seikkailumieli ja kesämaailma, täytyy vain uskaltaa.

Tyynnytä mieli

Voisinko minä saada kaiken tämän rauhattomuuden tilalle jonkinlaista tyyneyttä?

Voisinko minä vielä joskus sanoa, että en ole peloissani vaikka ympärilläni ei olisikaan ihmisiä?

 

Voisinko oppia muistamaan, että en ole koskaan yksin?

Voisinko oppia tyyntymään, luottamaan, hellittämään?

 

Voisinko?

Aina minä jään

Hetken aikaa leikittelin ajatuksella lähdöstä, että aloittaisinkin syksyllä ihan uudenlaisen elämän uudenlaisessa paikassa. Sitten muistin miksen minä lähde, että miksi minä mieluummin jään.
Se irrallisuuden tunne, se kaiken tutun ja turvallisen puuttuminen, kun ympärillä ei ole oikein mitään mihin tarttua. Leijun siinä tunteessa, yritän unohtaa, täytyy pysyä liikkeessä, ei saa antaa tunteelle valtaa. 
Ei niin jaksa elää montaa kuukautta, olen yrittänyt. Lopulta sitä vain tuntee olonsa mieleltään sairaaksi ja itkee itsensä iltaisin uneen seinien sisällä, jotka eivät tuo minkäänlaista lohtua. Ympärillä voi olla asioita, jotka muistuttavat kodista. Mutta paikka jossa olet, ei tunnu kodilta. 

Miten pitäisi suhtautua elämään, että uskaltaisi enemmän?

Suomen suosituin poptähti

Olen fanittanut Antti Tuiskua aina vuodesta 2004 saakka. Idolsista en muista juurikaan mitään, mutta jokunen hetki sen jälkeen alkoi sellainen Tuiskutuskausi, että oksat pois. Muistan ensimmäisen kerran Antti Tuiskun keikalla, muistan ne konserttisalikiertueet Joensuussa, muistan sen juhlakiertueen vuonna 2014 kun Tuiskulla oli uraa takana 10 vuotta. Muistan miten hienoja hetkiä ne oli, miten paljon ne kosketti, miten paljon niistä sai itselleen. Arvelin, että faniuteni Antti Tuiskua kohtaan on ikuista.

Lauantaina näin Ilosaarirockissa ensimmäistä kertaa "uuden" Tuiskun, elikkäs Peto-shown. Sanat joilla kuvailin keikan jälkeistä tunnetilaa parhaalle ystävälleni, ja aikoinaan fanituksen kanssani jakaneelle ihmiselle, olivat "Tuisku is not my man anymore".

Muistan kun kuulin ensimmäistä kertaa Peto on irti kappaleen. Se oli erilaista, jotakin joka ei enää iskenyt niin lujaa. Silti sulatin sen, arvelin että kyllä se tästä. Mutta ei, ei se siitä. Missä on Tuisku, jonka kappaleen sanoitukset saivat kyyneleet silmiin ja ajatukset tärkeisiin asioihin? Missä on se Tuisku, jonka ääni menee suoraan sydämeen ja saa uskomaan parempaan huomiseen?

Ihmiset näyttävät kuitenkin tykkäävän, ihan hulluna, tästä uudesta Tuiskusta. Tuiskusta, joka heidän mielestään opettaa miten uskomalla unelmiinsa ja tekemällä töitä niiden eteen, voi saada ne toteutumaan. Minun mielestäni ainut asia mitä tämä nykyinen Tuisku tuolla lavalla opettaa on, että muuttumalla joksikin mitä et oikeasti ole saat ihmiset tykkäämään itsestäsi. Olemalla röyhkeä, itsekeskeinen, niin sanotusti itsevarma ja ylpeä itsestäsi.

Tietenkään en tunne Tuiskua henkilökohtaisesti, joten mistäpä minä tiedän millainen ihminen hän todellisuudessa on. Olen kuitenkin monta kertaa ollut Tuiskun keikalla, jossa välispiikit saivat melkein itkemään. Tällä kertaa ne saivat vain toteamaan, että "joopajoo".

Onko tosiaan nykyään niin, että täytyy muuttua herkästä ja aidosta joksikin ihan muuksi ollakseen suosittu?

Mistä sen tietää milloin on valmis ja millainen silloin on?

Olen taas vuoden enemmän. Hitusen kauempana lapsuudesta, hieman lähempänä aikuisuutta. Silti vielä hiukan ajelehtimassa siellä kaiken välillä.

Joskus mietin ettei minua enää pelota tulla vanhemmaksi, koska minulla on joku jonka kanssa tehdä niin. Sama ihminen kuin viime vuonna vierelläni, sanomassa minulle hyvää syntymäpäivää. Se on ehkä yksi elämäni suurimmista ihmeistä. Yli vuoden on vierelläni ollut joku erityinen.

En ole ennen ollut kovinkaan hyvä määrittelemään asioita, joita haluaisin saada elämässäni aikaan. Mutta ainakin toivoisin, että ensi vuonna en viettäisi syntymäpäivääni mansikoita myyden vaan olisin löytänyt jotakin oikeampaa. Osoitteeni ei olisi enää sama kuin porukoilla ja olisin kokeillut siipiäni taas johonkin uuteen.

Tuleva vuosi, kohtelethan minua hyvin.

Kiitollinen

Heräsin yöllä painajaiseen. Niin paljon olen viime aikoina hokenut itselleni "ei mitään hätää", että unen läpikin löysin nuo kyseiset sanat. "Ei mitään hätää, istun vain hetken tässä" totesin, kun poikaystävänin heräsi ihmettelemään että mitäs nyt.

Hitaasti palasin takaisin aikaan ja paikkaan. Silloin olikin jo turvallinen kainalo odottamassa ja ihana mies joka sanoi "tuuhan tänne".

Siihen turvalliseen kainaloon kiitollisena käperryin ja siihen nukahdin. Näistä hetkistä syntyy kiitollisuus.

Oi miksi, miksi...

...elämä tuntuu jotenkin huonolta, jos sitä ei suorita yleisten normien ja odotusten mukaisessa aikataulussa? 

...pomona saa olla ilkeä ja määräilevä, mutta työntekijänä täytyy vain kiltisti myötäillä kaikkea ja ymmärtää rajattomasti? 

...puhelimesta aina loppuu akku juuri silloin kun sitä ihan oikeasti tarvitsisi? 

...sitä käyttää määrättömästi energiaa murehtimiseen sen sijaan että yrittäisi keksiä ratkaisua asioiden helpottamiseksi? 

Miksi pieni e-kirjain tuo aina mieleen etanan?

Meille tuli tänään vauva!

 

Tai siis porukoille tuli, koiravauva nimittäin.

Pienen pieni palleroinen, jolle kaikki on uutta ja ihmeellistä.

Onhan se söpö, tui.

Ikuinen heinäkuu

Haluaisin riittää edes itselleni juuri tällaisena.
Ympärilläni on ihan tarpeeksi ihmisiä, jotka odottavat minulta niin paljon enemmän. Vaan kuka sen määrittelee milloin on riittävästi, milloin voi lopettaa vaatimasta itseltään enää enempää?
Olen pitänyt kaiken perustana sen oman jutun löytämistä, unelma-ammattia, kutsumusta työelämään. Entä jos en koskaan löydä sellaista, tai jos senkään löytäminen ei saa minua sen riittävämmäksi?
Odotan aina enemmän, miksi?

Miksi en riitä kaikessa vajavaisuudessani, vaan pitäisi olla enemmän?
Olen kyllästynyt olemaan yhtään sen enempää kuin olen, tai yhtään sen erilaisempi.

Kun tämä ikuinen heinäkuu joskus päättyy, en jaksa enää miellyttää ketään.

Tämä on minun kuuni

Toukokuussa alkanut vapauteni tulee huomenna päätökseensä. Seuraavan kuukauden, ja vähän ylikin, elämäni on mansikoita.
Viimeksi kun hengailin siinä k-marketin kulmalla, hytisin kylmästä ja yritin saada ihmiset vastaamaan älyttömään galluppiin koskien puhelinmyyntiä. Tällä kertaa myyn mansikkaa ja vähän juttelen mukavia.

Heinäkuu saa minut aina himoitsemaan mansikkakakkua, sellaista minä olen varmaan lähes jokaisilla syntymäpäivilläni saanut.

Heinäkuu, ja kohta olen taas yhden vuoden enemmän.