Olemmeko ikuisia

 Vesi tuntui iholla kuin linnunmaidolle. Minä seisoin järvessä pohkeitani myöten ja nauroin, kun sinä et uskaltanut laskeutua laiturilta järveen. Vesi oli tummaa, enkä kyennyt näkemään varpaitani. 

Saunassa viileys ympäröi hetken ennen kuin heitit ensimmäisen kauhallisen vettä sihisevälle kiukaalle. Mietin miten me oikein päädyimme siihen. Jollain tavalla sinä haluat, että olen osa elämääsi. Jollain kummallisella tavalla haluat olla kanssani ja ymmärtää.

Saunan jälkeen kuuntelimme hiljaisuutta, katselimme tyyntä järven pintaa. Minun oli siinä hyvä. Sinun kanssasi. Jollain lailla sinä olet enemmän, kuin kukaan koskaan. 

En tiedä olemmeko ikuisia, tai mikä on kaiken tämän tarkoitus. Mutta haluan olla tässä. Ja tähän minä jään.

Ei sen enempää

En todellakaan tiedä miten pitäisi olla, että olisi minä. 
Maailma ympärillä jatkaa pyörimistään, sen vauhti sen kun vain kiihtyy.
Minä siinä, kaiken keskellä, liikkumatta.

Onhan minun välillä hyväkin olla, on ihmisiä jotka palauttavat maanpinnalle.
Viime päivinä olen nähnyt vain oman pienuuteni, vääränlaisen olemisen niissä hetkissä kun pitäisi kai olla suunapäänä. 

Ja siinä olen minä, hymyilemässä, mutta kun se ei riitä.
Siinä minä kuuntelevaisena, vastaamassa kuuliaisena, sekään ei riitä. 
Ei riitä, ja silti en jaksa olla yhtään sen enempää.

Se ei kai ollutkaan maailmanloppu

Sitä erehtyy luulemaan maailmanlopuksi asioita, jotka ovat oikeasti osa luonnollista elämän kiertokulkua.

Sitä luulee olevansa ainut maailmassa, jolle koskaan voisi käydä mitään sellaista.

En tiedä syyttäisinkö ketään muuta niin kovasti, kuin mitä itseäni syytän.

Missä on armollisuus itseäni kohtaan?

Enkä minä vielä edes varmaksi tiedä, että onko syytäkään syytellä itseäni.

Onko koko ongelmaa olemassakaan.

Pahoittelen sekavuutta,

mutta yritän kirjoittaa asiasta,

josta en oikeastaan uskalla kirjoittaa.

Vaikeaa.

Lyhyitä vihlaisuja

Voisinko minä kirjoittaa elämäni paremmaksi?
Tehdä ihmeitä sanoilla, poistaa kaiken turhan huolen.

Ne ovat sellaisia lyhyitä vihlaisuja, milloin missäkin päin kehoa.
Päässä, rinnassa, sormissa. 
Kylkiluiden alla.

Eivätkä ne tahdo hellittää,
niin helppoa niihin on jäädä kiinni.

Kesken

On vaikeaa löytää sanoja, vaikka asiat eivät ole sen suurempia kuin ennenkään. Ja ehkä juuri siksi, että vaikka ne eivät ole, niin silti ne tuntuvat vuorien korkuisilta.
Syntymäpäiväni tuli ja meni. Yksi vuosi enemmän ja aivan samat ongelmat. Ei helpota vuoden vaihtuminen, syksyn saapuminen eikä vuosien lisääntyminen. Uudet alut taitavat olla vain taikauskoista legendaa.

Enkä pääse yli siitä ajatuksesta, että olen kaksikymmentä ja kuusi vuotiaaksi vielä aivan liian kesken. Miksi en pääse siitä eroon, miksi? Miten voin olla tyytyväinen ja elämässäni onnellinen, jos koko ajan luulen olevani jotenkin vääränlainen. Miten kasvaa tästä ajatukseta yli?

Heinäkuun alku

Olen viime päivinä kirjoittanut sanoja word-tiedostoon, koska en uskalla kirjoittaa tänne kaikkea sitä mitä mielessäni on liikkunut. En tiedä, ehkä vain pitäisi uskaltaa, eikä miettiä niin paljoa että mitä ihmiset tästä kaikesta ajattelevat. Voi olla, että blogillani on identiteettikriisi ja niin taitaa olla minullakin.

Perjantaina lähdetään viikonlopuksi muihin maisemiin ja toivottavasti minä siellä osaan olla hetken murehtimatta yhtään mitään. 
Lauantaina koittaa myös se päivä kun täytän kaksikymmentä ja kuusi, aika hurjaa.

En tiedä mitä kaikkea se uusi ikävuosi aikookaan tuoda tullessaan, mutta toivottavasti jotakin hyvää.