perjantai 31. elokuuta 2018

Saako sen sanoa ääneen, että koulu ei tunnu pelkästään hyvälle?

Kirjoitin sen eilen sähköpostiin, sinne se tuntui turvallisemmalta laittaa kuin tänne. Olen ehkä jollain tasolla kironnut sitä myös ääneen, mutta vain sellaisten ihmisten kuullen jotka sen jollain tasolla voivat ymmärtää. Eilen kuitenkin osasin pukea sen sanoiksi sillä tavalla kuin en ennen ole osannut. En nimittäin ihan oikeasti haluaisi, että se tuntuu tältä. Haluaisin tykätä ja nauttia, haluaisin pystyä sanomaan että tämä on nyt juuri sitä mitä olen elämältäni aina halunnut. 

Mutta oikeasti, rehellisesti, koulu tuntuu tällä hetkellä lähinnä murskaavalta. En haluaisi että se tuntuu niin kamalan raskaalle ja itkettävälle, mutta kun sille se nyt vaan silti tuntuu. Enkä tiedä kuuluuko se asiaan, kuuluuko sen olla näin. Vai pitäisikö asialle yrittää tehdä jotain. 

Jollain luennolla opettaja totesi, että jos joku asia ei tunnu hyvälle niin sitä ei silloin tarvitse tehdä. Okei kyse oli luovasta prosessista, ei niinkään kaikesta elämässä. Mutta jos minä jättäisin tekemättä kaiken mikä ei tällä hetkellä tunnu hyvälle, en minä opiskelisi enää ollenkaan. 


Ja miksi minä sitten edelleen jatkan? 

Koska pelkään elämää ilman rutiineja. Nyt on toisaalta turvallista, on jotain mikä pitää yhteiskunnan tyytyväisenä. Siksi minä jatkan, taistelen ja itken. 


perjantai 24. elokuuta 2018

Missä ikinä oot, niin ethän unohda minua?

Voinko laulaa ääneen parvekkeella Pariisin kevättä?
Voinko sekoittaa minttuviinaa ja kokista keskenään? 

Voinko taas lähteä Joensuun yöhön jos olin siellä eilenkin, ainakin melkein?
Voiko joka perjantai ottaa viiniä siksi, että koulu laittaa mielen vaatimaan sitä?

Voisinko olla luova, kaikesta väsymyksestä huolimatta?
Voinko tunkea lisää mainoksia ihmisten postilaatikoihin, jos ne on jo niin täynnä että kansi ei mahdu kiinni?

Onko mainosten jakaminen postilaatikoihin, kuin roskapostin lähettäminen sähköpostiin?

maanantai 13. elokuuta 2018

Kaikkea tätä on elämä

Palasimme lauantaina, silloin vielä lämpimään, mutta nyt jo kovin viileään ja syksyiseen suomeen. Kerralla, rytinällä, palasin takaisin kaikkeen siihen mitä on oikeasti elämä. Olihan se kai koko kesän vähän niin kuin katkolla. Nyt on taas koulua, ihmisiä ja ennen kaikkea niitä vaanivia deadlineja.



Kahden viikon poissaolon jälkeen kaupungissa odotti ovella järjetön lehtikasa. Jääkaapissa käyneen perunasalaatin haju ja takaseinään kiinni jäätynyt kurkku. Pöydillä sipsipusseja, karkkipussi ja pieni minttuviinapullo. 


Tuntuu sekavalta, olla taas tässä. Kaiken tämän keskellä. Enkä minä ehtinyt edes tästä reissusta toipumaan, kun joku jo intoili siitä reilun kuukauden päästä koittavasta seuraavasta matkasta. Niin kovin liikkuvaista on elämä.