Omat rajat

En ole koskaan ollut erityisen hyvä määrittelemään omia rajojani. En ole oikeastaan tähän ikään mennessä edes koskaan tuntenut polttavaa tarvetta määritellä niitä sen kummemmin. Koska kukaan ei ole koskaan haastanut niitä. Kukaan ei ole jatkuvasti ylittänyt määrittelemättömiä rajojani. Nyt olen alkanut huomaamaan, että ehkä ne olisi sittenkin ihan hyvä määritellä itselleen. Ja sen jälkeen puolustaa niitä, eikä antaa muiden kävellä niiden yli ihan milloin sattuu huvittamaan. 

Tämä tuntuu ihan hillittömän suurelle kasvunpaikalle. Olenkohan koskaan elämässäni kasvanut yhtä paljon, kuin tätä pohtiessani. Ja matka, sehän on vasta alussa. 

Oletko sinä asettanut omat rajasi? Oletko määritellyt ne ja kertonut niistä kanssaeläjille? 

Aina on se pieni ajatus ja pelko siitä, että loukkaa muita asettamalla omat rajat. Naurettavaa, tiedän. Silti kovin yleistä. Itse pelkään, että muut eivät ymmärrä rajojeni paikkoja ollenkaan. Koska aina en välttämättä itsekään tiedä, miksi joku asia ei tunnu kivalle, ja saatan miettiä että eihän tämä nyt niin ihmeellinen ole. Vaikka siis se, että koen joidenkin ihmisten kohdalla vaikeaksi kun he kysyvät että mitä minulle kuuluu. Olisihan se nyt aika outoa, ja ehkä epäkohteliasta, sanoa että voisitko hei lopettaa kysymästä tuota kysymystä, koska se tuntuu rajojani rikkovalle. 

Että tässä minä, 28-vuotiaana, etsin rajojani ja asetan niitä. Aina sitä tässä elämässä voi oppia jotakin uutta.

Muisto tästä kesästä

Olen kirjoittanut heinäkuun aikana kaksi tekstiä blogiin. Siis kokonaista kaksi. 

Onko kaikki kirjoittamisen vähäinenkin into ja luovuus tullut käytettyä opinnäytetyön parissa pakertamiseen? Siihen olen nimittäin kesän aikana kirjoittanut sanan jos toisenkin. Sinne olen ammentanut kaiken luovuuteni, epäluovuuteni, innokkuuteni ja inspiraationi. Toisaalta hyvä niin. Siihenhän minä suunnittelinkin kesääni käyttäväni.  Olen siis onnistunut.

Tämä kesä on ollut kuuma. Välillä luulin, että aivoni sulavat. Että itsekin sulan. Jälkeeni jää vain epämääräinen kasa verkkokauppoihin liittyviä sanoja, joita aivoni ovat pullollaan. En sulanut, eikä aivonikaan tainneet. Mutta vielä jostain pitäisi löytää lisää intoa ja inspiraatiota kirjoittaa sanoja verkkokaupoista.

Poikaystävä lomailee elokuussa. Itsestäni en tiedä. Osittain varmasti joo, mutta voisinko tosiaan olla ihan kokonaisen kuukauden niin, että en soisi ajatustakaan opinnäytetyölle. Oli miten oli, mutta se raja täytyy kuitenkin osata vetää. Jos päätän olla lomalla, niin sitten olen enkä stressaa kirjoittamattomista sanoista. Silloin täytyy osata olla täysin irti velvollisuuksista.

Tänä kesänä olen seurannut pienen kummipojan kasvua. Pienen ihmisen iloa elämän yksinkertaisista asioista. Ja ensi kuussa hänkin täyttää jo vuoden. Miten voi olla, vastahan hän saapui. 

Haluaisin olla tuottoisampi, kaikessa runollisuudessani. Kirjoittaa sanoja enemmänkin. Viime aikoina olen ehkä kirjoittanut enemmän Instagramissa. Sitä alkaa pohtia, että onko blogin aika ohi? Vai pitäisikö muuttaa painopistettä muunlaisiin teksteihin. Kantaakaan en uskalla oikein mihinkään ottaa, kun ei koskaan tiedä mitä siitä seuraa.

Tämä on sekavaa tajunnanvirtaa, sanoja sanojen perään. Ja jonkinlainen muisto siitä, mitä oli tänä kesänä.

Mitä muistaa, mistä pitää kiinni?

Mikä on oleellista,

mikä olennaista? 

Mitä muistaa,

mistä pitää kiinni,

mitä suosiolla vain unohtaa?

Mistä suunnasta tuulee eniten,

aina vastaan,

aina puhaltaa niin että eteenpäin ei pääse,

vai tuntuuko se vain siltä.

Minä olen tehnyt elämisestä taidetta,

muistamisesta oman erikoistaitoni.

Luulenpa, 

että joskus,

kannattaisi ehkä vain unohtaa.

Mihin on mennyt aika?

Miten voi olla jo heinäkuu?

Miten jo puolessa tämä koko vuosi?

Mihin on valunut elämä,

mihin kaikki se käytössä oleva aika?

Tuntuu, että en elä tai etene.

Junnaan paikallani, 

pitäisi saavuttaa enemmän.

Mutta en edes tiedä mitä,

tai miten.

Elän päivän kerrallaan,

edistän meneillään olevia projekteja,

haaveilen syksyllä valmistuvani. 

Ja samalla mietin,

että en muka etene. 

Kovin ristiriitaista.