Keskeneräinen hetki

Pitäisi hyväksyä, että elämä on nyt tällaista.

On paljon kaikkea tehtävää ja sitten ei kuitenkaan oikein mitään konkreettista, mihin tarttua.

Pitäisi uskoa siihen, että tämä on vain vaihe.

Että vielä tulee hetki, jolloin kaikki tämä nyt keskeneräinen on valmista.

Ja kaikkien näiden mieltä kuohuttavien asioiden kanssa on löytynyt rauha. 

Kaikki tämä on vain väliaikaista, hetkellistä.

Ja tulevassa odottaa sisäinen rauha.

Luovuutta marraskuuhun

Tällä viikolla osallistuin opinnäyteseminaariin. En oikeastaan tiedä miltä se tuntuu, tai miltä odotin sen tuntuvan. Sitä jotenkin haluaisi ajatella, että näin seminaarin jälkeen olo olisi helpottunut ja isoin urakka takana. Enemmänkin tuntuu siltä, että taas on luisuttu miljoona askelta taaksepäin ja matkalla kohti valmistumista täytyy suorittaa vielä jos jonkinlaisia esteratoja. Seminaari on nyt kuitenkin suoritettu ja nyt etsin uusia suuntia, joiden kautta ohjata itseni kohti valmistumista. Ehkä täytyy antaa itselleen aikaa, ihan vain haudutella tätä kaikkea muutama päivä.

Oppariseminaarin ohella, tein tässä kuussa pitkästä aikaa videon. Teen harvoin videoita, ja ehkä taas muistin että miksi niin. Mutta tuntui hyvälle luoda. Tuntui ihanalle, kun ajatuksia haluamistani kuvista ja kuvakulmista putkahteli päähän. Sitten vain toteutin niitä ja tarpeeksi materiaalia kerättyäni editoin niistä videon. 

Jaan sen videon nyt tähänkin. Koska sen verran ilolla sitä tein. Ja omaksi ilokseni sekä ylpeydekseni, se myös todella valmistui tänä syksynä. 

Murrosvaihe

Olo on henkisesti raskas.

Palautin tänään 40 sivuisen wordtiedoston tulevaisuudessa häämöttävää opinnäyteseminaaria varten. 

Tuntuu hassulle.

Joskus en uskonut, että ikinä, millään pystyisin suoriutumaan opparin teosta.

Ja nyt sitten, se on enemmän valmis kuin keskeneräinen.

Vaikka ei tokikaan vielä valmis.

Olen miettinyt, että ehkä se johtuu näistä pimeistä päivistä.

Siitä, että valoa ei ole nimeksikään ja aamuisin täytyy taistella silmänsä auki pimeyden keskellä.

Ehkä se johtuu siitä, että olen keskellä muutosta.

Olen matkalla kohti aivan uutta vaihetta, huomaan eteneväni, silti en yhtään tiedä mihin oikeastaan olen päätymässä.

Elän murrosvaihetta.

Ehkä siitä syystä välillä tunnen vain pohjatonta väsymystä.

Herkän unimaailma

Öisin näen unia, joissa epäröimme suhdettamme.

Päivisin kaikki on niin ihanan tuttua ja turvallista.

Jostain syystä olen kai sitten epävarma, 

en ehkä edes oikeasti meistä tai mihinkään meihin liittyvästä,

kenties vain itsestäni suhteessa elämään,

mutta nukkuessani alitajunta käsittelee asiaa täysin mielivaltaisin tavoin.

Sinä valikoit minun ja muiden naisien välillä,

vertailet vaihtoehtoja,

mietit josko vaihtaisit minut toiseen.

Aamuisin herätessä unien jättämä ahdistus asuu minussa vielä,

se varjostaa mieltäni jossain tiedon rajamailla,

vaikka toki tiedän ettei sille ole mitään todellista tarvetta.

Herkkyyteni tekee unimaailmastani rikkaan,

aina en kuitenkaan tiedä onko se niin hyvä asia.

Hosun ja väsyn

Huomaan olevani väsynyt.

Uneni eivät oikeastaan ole pelottavia, mutta ne ovat olleet ihmeen levottomia.

Jonkinlainen ahdistuksen ilmapiiri ympäröi unieni maailmaa.

Olen saanut hermostoni rauhoittumaan, lakkaamatta päällä olevan taistele ja pakene reaktion katoamaan. Siinä mielessä voin olla rauhassa, paikallani, ihan vain olla. Eikä se pelota. 

Mutta jotenkin. Ajatukseni juoksevat tulevassa. On opinnäyteseminaari ja sitten harkkapaikan löytäminen. Pitäisi valmistua ja sitten voisi pitää valmistujaiset. Haluaisin jo juhlia, mutta sitten kuitenkin käytän päiväni tuijottamalla wordia ja erinäisiä tiedostoja liittyen oppariin.

Totean olevani väsynyt, mutta en tiedä miten sitten voisin saada tarpeeksi lepoa. Miten laitetaan aivot pois päältä. Miten ajatellaan vain tätä hetkeä, eikä kaikkia niitä tuhansia asioita tulevaisuudessa. Miten hidastetaan, kun ajatukset ovat niin vauhdikkaita.

Luulin eläväni melko hidastunutta elämää. Rauhallistakin. Kehoni on eri mieltä ja nyt yritän selvittää miksi ja miten. Jos jotain olen oppinut, niin kuuntelemaan kehoani. 

Nyt kysyn siltä: mihin on niin kamalan kiire koko ajan?

Juokseva mieli

Pysähtyminen on vaikeaa,

vaikka fyysisesti olen tässä,

henkisesti todella en.

Olen ajatuksineni aina jossakin muualla,

kaukana,

ehkä enemmän tulevassa kuin menneessä.

Pakenenko jotakin,

tästä hetkestä,

jos en uskalla kohdata itseäni.

Meditaatiostakin uhkaa tulla suoritus,

tehtävä muiden joukossa,

eikä sellainen hetki kun olen läsnä.

Loppujen lopuksi,

olen aika väsynyt,

ja kyllästynyt juoksemaan mieleni perässä.