torstai 28. helmikuuta 2019

Hengitän

Hengitän sisään.
Syöpä.
Hengitän ulos.
Aivoissa kasvain, sydänkohtaus, jos nyt nukahdan en ehkä enää koskaan herää.
Hengitän.


Hengitän sisään.
Paha olo kasvaa.
Hengitän ulos.
Pikkuhiljaa se hellittää, pakkohan sen on.
Hengitän.

maanantai 25. helmikuuta 2019

Kun tää loppuu


"Mutkun mä lähden niin muistathan mut kauniina
Mustassa mekossa ja korkeissa koroissa
Tiedäthän et tää loppuu
Kun tää loppuu."

Minun silmistäni valuivat kyyneleet ja livemusiikki meni luihin ja ytimiin.
Samalla puristin lantiolla olevaa poikaystävän kättä.
Onko väärin itkeä erobiisejä, kun toinen on ihan siinä?

"Niin voitais lopettaa Illat pysyy ennallaan Mut tää ei tunnu samalta Vaik nää junat kulkee samas aikataulussa Me ei tulla näkee ensi viikolla."

On olemassa kappaleita, jotka liikauttavat jotakin suurempaa tuolta sisimmästä.
Liikauttavat jo silloinkin, kun soivat spotifyn listalla, saati sitten silloin kun soivat livenä keikalla. Ehkä vaikea selittää tässä elämäntilanteessa miksi juuri tämä kappale saa niin suuria aikaan. Eikä sitä ehkä tarvitsekaan sen suuremmin selittää, saahan sitä tuntea ja itkeä puhdistavaa itkua juuri silloin kun itsestä hyvälle tuntuu.

torstai 21. helmikuuta 2019

Parempaa huomista

En tehnyt tällä viikolla kovinkaan fiksuja valintoja. Vaihdoin koulutehtäviin tarkoitetun ajan töihin. Lajittelin tupla, tai tripla, määrän mainoksia ja jaoin niitä sitten itku kurkussa onnistumatta edes kovinkaan hyvin. Ja nyt sitten ahdistaa kouluun menokin, kun ei ole tosiaan siitä yhdestä tehtävästä vielä minkäänlaista olemassaolevaa versiota. Ei olisi tosiaan kannattanut 50 euron tähden. 

Mutta koska valintojaan ei oikein jälkeenpäin voi muuttaa, ei minulla taida olla muita vaihtoehtoja kuin jatkaa eteenpäin. Yritin kyllä viimeiseen asti pysyä positiivisena senkin mainostenjako urakan suhteen, mutta kaikki meni juuri sillä tavalla pieleen kuin pelkäsinkin. Yritys oli kuitenkin kova.

Kohta lähden koululle, inspiroidun muiden palauttamista tehtävistä (tai totean että ei niitä kaikkia tehtäviä ole palauttanut kaikki muutkaan) ja teen ensi viikon aikana itsekin ne tehtävät valmiiksi.

Ei kai se sen vaikeampaa ole, niin kuin ei pitänyt se mainostenjakokaan eilen olla.

keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Koti

Kun me vihdoin saimme kaikki huonekalut uuteen asuntoon ja olohuoneen valmiiksi, minun sydämeni huokasi "koti". Koska siinä se oli, siinä hetkessä. En tiedä johtuiko se tutuista huonekaluista, joiden keskellä olen jo useamman vuoden elänyt. Vai johtuiko se kahdeksannesta kerroksesta. Tai ehkä siitä, että se tuttuakin tutumpi oli siinä vierellä rakentamassa ympärille kotia.

Enää ei haitannut tuulen ujellus, tai se täällä edelleen leijaileva kummallinen haju. Koska kuitenkin, sillä hetkellä, näytti kodille.

perjantai 15. helmikuuta 2019

Tuuli ujeltaa uuden kodin nurkissa

En oikeastaan edes muista milloin olisin viimeksi ollut sairas, fyysisesti. Nyt mietinkin, että kompensoiko henkinen huonovointisuus fyysistä. Että jos on henkisesti rikki ja sairas, niin ei enää tarvitse kestää sitä fyysistä puolta. Tosin mieluummin ottaisin vaikka flunssan silloin tällöin kuin nämä mieleni kehittelemät järjettömän suuret ja epärealistiset ajatukset.

Muutettiin eilen sänky uuteen asuntoon. Nyt täytyisi ihan virallisesti alkaa asuttaa uutta kotia. Eilen illalla yritin nukkua ja ulkoa kantautui autojen äänet, tuuli puhalsi paljon kovempaa nurkissa. Kaikki tuntui väärälle. Täällä haiseekin väärälle, ainakin vielä. 

Olen tänään jatkanut tavaroiden kantamista ja siivoamista. Ehkä tämä tästä vielä muuttuu kodiksi ja alkaa tuoksua kodille. Kai se vie oman aikansa, kaikesta huolimatta.

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Läpi myrskyn

Tuntuu jotenkin väärälle avautua siitä, miten on viime päivinä kokenut olonsa hankalaksi. Sitten kun toisessa hetkessä meneekin taas paremmin, ne huonot jutut tuntuvat niin kaukaisilta. Mutta kun siinä hetkessä, juuri silloin kun ahdistus on pahimmillaan, ne tuntuvat todellisemmilta kuin mikään muu.
Jostain syystä vuoden alku ei ole ollut mikään helpoin. Monta vuotta sitten selätetyt pelot ja ahdistukset tulivat takaisin, vahvempina kuin aikoihin. Ja niiden kanssa minä olen kamppaillut. 
Olen hokenut itselleni, että minulla ei ole hätää. Olen yrittänyt olla itselleni armollinen. Olen tuntenut epätoivoa ja ajatellut, että elämäni ei enää koskaan ole mitään muuta kuin pelkoa ja sen kanssa kamppailua. Siltä se on todella usein tuntunut.

Tänään on sitten taas mennyt paremmin, ja siitä olen ihan valtavan kiitollinen. Nämä hyvät hetket ovat niitä ainoita oljenkorsia, jotka antavat toivoa siitä että vielä minä tämänkin selätän. Että jonain päivänä taas kaikki on paremmin hallinnassa, eikä minun tarvitse käyttää niin paljoa energiaa itseni rauhoitteluun. Kyllä tämä tästä, tälläkin kertaa.

torstai 7. helmikuuta 2019

Mieleni huitelee muualla

En ole ollut yksin pitkään aikaan, olen jo melkein unohtanut miten silloin ollaan. Joulukuussa ei miehestä näkynyt kuin vilauksia, ja tämän vuoden puolelta voi reissuyöt laskea yhden käden sormilla. Hämmentäähän se.

Jos mies on kotona, täällä soi aina musiikki. Minä olen illan kuunnellut asunnon huminoita ja hiljaisuutta, naapurien kolinaa rappukäytävässä. Yksin ollessa sitä alkaa tosissaan jo puoli yhdeksältä miettiä, että joko voi mennä nukkumaan.

En voi sanoa, että pelottaisi olla yksin. Mutta tuntuu jotenkin kummalliselle, irralliselle. Kun mikään tai kukaan ei varsinaisesti sido kiinni tähän hetkeen, voi mieli huidella jossain ihan muualla. 

En tosin tiedä kumpi on parempi. Olla kiinnitettynä tähän hetkeen vai huidella muissa maailmoissa.

maanantai 4. helmikuuta 2019

Suuri keskeneräisyys

Seisoin huoltoaseman vessassa, joka oli täynnä ala-aste tai ylä-aste ikäisiä tyttöjä. Olen nykyään niin huono arvioimaan ikiä oikein, että vaikka ne tytöt mielestäni näyttivätkin ihan 10-12 vuotiailta, voivat ne ihan yhtä hyvin olla vaikka 13. 
Katsoin itseäni peilistä, ruskeita pitkiä hiuksia, viininpunaista pipoa, sinisiä silmiä. Mietin, että täytän tänä vuonna kaksikymmentä ja kuusi. Ihan oikeasti, minä, niin paljon. Mietin, että minkä ikäiseltä mahdan niiden tyttöjen mielestä näyttää. Yleensähän on mahdollista, että en mene edes 18 vuotiaasta, ainakaan baarin ovella. Mutta että pitäisikö minun ihan oikeasti tuntea itseni niin paljon yli kaksikymppiseksi?


Se tuntuu kummalliselle, olla niin vanha. Miellän 26 vuotiaat vanhoiksi. Sellaisilla on jo vakituinen työpaikka, voivat olla naimisissa, omakotitalo niillä ainakin on. Monella jo ehkä isotkin lapset. Sitten mietin lähipiiriäni, enkä oikein enää tiedä mistä koko ajatus edes tulee. Mummoni ei tämän ikäisenä ollut vielä äiti, hänen täytyi ensin hoitaa vanhempansa hautaan ennen kuin oma elämä sai alkaa. Äitini ei tähän ikään mennessä ollut vielä saanut lapsia, eikä isosiskonikaan ole vielä äiti vaikka onkin tämän iän ohittanut. Miksi siis minulla on paine siitä, että pitäisi olla jo jotakin enemmän?

Ehkä pitäisi edes tuntea itsensä valmiiksi olemaan äiti. Mutta en tunne. Ehkä pitäisi olla tunne siitä, että on ammatillinen suunta johon aikoo kulkea valmistuttuaan. Mutta kun ei ole sitäkään. En vieläkään tiedä mitä työtä aion tehdä sitten isona, valmiiksi nyt kai ei kukaan muutenkaan tule koskaan. En sano, että minun pitäisi olla äiti tai että minulla pitäisi olla työpaikka, mutta kai minulla nyt pitäisi olla edes jotakin enemmän, että voisin tuntea olevani ikäiseni?


Näitä tälläisia asioita olen viime aikoina miettinyt, ja toivonut, että voisin vielä muutaman vuoden hyvällä omalla tunnolla kuvitella olevani ihan vasta täyttänyt 20 vuotta. Jossain vaiheessa on kai pakko kasvaa ja hyväksyä faktat. Mutta juuri nyt se tuntuu niin kamalan kaukaiselle ja vaikealle. Juuri nyt en vielä kykene olemaan se kohta kaksikymmentä ja kuusi vuotias, joka sitten kuitenkin kaikesta huolimatta olen. Ehkä elämä yllättää ja ehdin vielä ennen sitä saavuttaa jotakin, joka saa faktat ja mielentilan kohtaamaan.

perjantai 1. helmikuuta 2019

Koti kahdeksannessa kerroksessa

En minä silloin tiennyt, kun kahdeksannen kerroksen asuntoon pesiydyin, että miten koti siitä kerroksesta lopusta tulisikaan. Ja siis kyllä, koko kerroksesta, ei vain siitä asunnosta jossa tällä hetkellä majaillaan. Koska ensi viikolla muutetaan käytävän yli asunnosta toiseen. Maisema muuttuu enemmän joelle päin ja parveke isonee ainakin puolella. Seiniä on maalattu oman mieltymyksen mukaan ja ilmassa on jonkinlaista sisustuksen tuntua. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen voin oikeasti miettiä, että mikä tekisi minulle asunnosta kodin. 

Ainakin se violetti seinä makkarissa, kirjahylly johon voisin vihdoin asetella kirjani, se että pistorasiat on päätetty vaihtaa mustista valkoisiin. Sellaisista pienistä jutuista koostuu tunne siitä, että olemme rakentaneet molemmille mieluisen yhteisen paikan, jossa olla ja elää.

Sinne minä tulevaisuudessa kutsun ystäviä kahville.