Kultakalan keskittymiskyky

Olen huomannut sen aiemminkin, tuntuu niin kovin vaikealle keskittyä lukemaan pitkiä artikkeleja tai katsoa yli minuutin pituisia videoita. Koko ajan on kiire jonnekin, seuraavaan paikkaan.

Erityisesti olen pohtinut tätä lukemisen kannalta. Kyllähän minä kirjoja luen ja mielelläni luenkin, ehkä en siis ole täysin menetetty tapaus. Mutta monesti sitä huomaa mielenkiinnon karkaavan jonnekin ihan muualle. Liian pitkät artikkelit, liian pitkät blogitekstit. Instagramissa on niin nopeaa ja helppoa tökkiä sydämiä miettimättä sen kummemmin kuvien syvempiä viestejä.

Mutta senhän kertoo jo tutkimuksetkin, että ihmisen kyky keskittyä yhteen asiaan on heikentynyt kenties nykyteknologian ja älypuhelimien myötä. Kun vuonna 2000 keskimääräinen keskittymisaika oli vielä 12 sekuntia, oli se vuoteen 2018 mennessä kutistunut 8 sekuntiin. Kultakalakin pystyy keskittymään kauemmin yhteen asiaan kuin ihminen, ainakin yhden ratkaisevan sekunnin.

Itse en ainakaan haluaisi menettää enää yhtään sekuntia keskittymiskyvystäni. Olenkin pohtinut, että miksi sitä kännykkää täytyy niin usein vilkaista ja myös kesken luentojen. Täytyisi varmaan vähentää somea ja lisätä tietoista läsnäoloa. Joskus olisi varmasti hyvä ihan vain olla.

Onko elämäni tarkoitus vain pitää kasassa hajoileva mieleni

Kysyin tänään itseltäni, että mikä mahtaa olla elämäni tarkoitus. Mikä on syynä sille, että elän juuri tällaista elämää ja juuri tällaisena ihmisenä. Koska välillä tuntuu ettei missään ole mitään järkeä.

Kysymyksenä elämän tarkoituksen pohtiminen kuulostaa jokseenkin melankoliselta. Tai heti sitä alkaa pohtia, että ei kai tämmöistä voi ääneen kertoa miettineensä. Luulevat vielä, että olen masentunut ja näen elämäni merkityksettömänä. En tosin tiedä, ehkä olenkin, tai sitten se on vain tämä syksy.

En kuitenkaan voi uskoa, että tarkoitukseni tässä maailmassa olisi yrittää vain selvitä liian heikolta tuntuvan mieleni kanssa. Kaiken tarkoitus ei voi olla vain siinä, että yritän pitää kasassa ahdistuvan ja kaikkea pelkäävän mieleni. On oltava jotain muuta, johon minun pitäisi käyttää se energia, jonka nykyään käytän kyseisiin toimintoihin.

Mitä minä haluan olla? Mikä tekee elämästäni merkityksellisen tuntuista? Mikä on se juttu, jota varten elän? 

Sieluni nauraa onnesta

Pitkästä aikaa viikko erossa toisistamme. Ikävä ei ole kasvanut yhtä suureksi ja raastavaksi, kuin mitä sillä oli tapana ennen tehdä. Ainakin toistaiseksi se vain jäytää hiljaisesti, ja saa huulille hymyn kun mietin miten tänään taas näemme.

Viikon aikana olen kuvannut syksyä ja sen eri olomuotoja. Olen lukenut kirjoja ja opiskellut, palauttanut mieleeni saksan kielen saloja. Olen käynyt päivisin koulussa ja iltaisin ihmetellyt ajan kulua yksikseni.

Mutta tänään me jälleen näemme, niin monen päivän jälkeen. Ja ihan vain pelkkä ajatus siitä saa minun sieluni nauramaan onnesta.

Sotkuinen elämä

Kuuntelin viime yönä sateen kohinaa vasten peltikattoa, eikä se kuulostanu samalle kuin kaupungissa muutamien yksittäisten vesipisaroiden rapina ikkunalaudalla.
Kuuntelin kellon tikitystä ja mietin niitä lukemattomia lapsuuden ja nuoruuden öitä, kun useammankin kerran rauhoitin hengitykseni hengittämällä samaan tahtiin sekuntiviisarin kanssa.

Joskus, enemmän kuin mitään, toivoisin vain olevani taas se pieni ja huoleton ihminen. En muista milloin elämästä tuli yksi iso tuskallinen sotku, mutta jos voisin palata aikaan ennen sitä, niin palaisin.

Postikortti juttu

Joskus kirjoitettua fiktiivistä ajatuksen virtaa. 

----------------------------------------------------------------------------------------------------

Ennen minä rakastin postikortteja. Ne toivat tarinoita maailmalta, sieltä missä sinä milloinkin satuit olemaan. Ne toivat mukanaan palan sinua, vaikkakin toisinaan vasta sitten kun olit itse jo palannut. Kirjoitit postikortteihin minulle palan elämää, ne päättyivät aina samalla tavalla. ”Pus!” Ja niiden saavuttua minä aina hymyilin, niin kuin en koskaan ennen kenenkään muun takia. Sinä sait minut hymyilemään.

Sitten ne alkoivat vähentyä. Kotiin saavuit vain sinä, mutta ei postikorttia. Ei ennen sinua, eikä saapumisesi jälkeen. En uskaltanut kysyä, että miksi. Postikortit olivat harvinaista herkkua. Niiden kuvat muuttivat muotoa. Niiden ennen niin hehkuvat värit ja ajatuksella valitut sanat vaihtuivat ensimmäisinä hyllystä käteen sattuneisiin, puolihuolimattomasti valittuihin maisemakuviin. En tiennyt oliko arkisuus yllättynyt meidät, vai jokin muu. En uskaltanut kysyä, en uskaltanut vaatia sinulta mitään. Olisi kai pitänyt.

Kun sinä et enää lähettänyt minulle kortteja, aloin keräillä niitä itse. Kirjoitin niihin tarinoita elämästäni ja talletin ne pieneen pahvilaatikkoon. Postikortteja ilman postimerkkiä ja postileimaa. Tarinoita vailla vastaanottajaa. En tiennyt kenelle olisin niitä lähettänyt, ehkä kirjoitin enemmän itselleni. Vaikka oikeasti jokainen niistä korteista olisi kuulunut sinulle. Sellaisia asioita minä niihin kirjoitin, joita en koskaan sinulle uskaltanut ääneen sanoa.

Syksyiset tuulet

Kouluelämä vie niin helposti kaiken energian. Viikon jälkeen tehtäväkasa tuntuu vähintään kilometrin mittaiselle ja sen purkaminen yksi vaihe kerrallaan on utopistinen ajatus. 

Olen herännyt vesisateisiin aamuihin ja aamu-usvaan järven kaislikossa. Siitä on pian vuosi, kun lensin aurinkoon ja hengitin hiljalleen stressiä pois mielestäni. Nyt olen uuden syksyn edessä, enkä tiedä milloin seuraavan kerran näen sitä sellaista aitoa aurinkoa.

Oikeastaan aurinkoa on kai vielä luvattu kuluvalle viikolle, mutta voiko sen olemassaolosta olla mitenkään varma. Tässä hetkessä varmemmalta tuntuvat ne sateiset ja harmaat aamut. Niiden määrä on varmasti kasvava.