On olemassa sellaisia parisuhteita, joissa ihmisen ei ole hyvä olla. Voi olla väkivaltaa, alkoholiongelmia, tai muita syitä joiden takia ei suhteeseen pidä jäädä. Kenenkään ei tarvitse parisuhteessaan tuntea jäävänsä vaille jotakin, tai olevansa ikuinen kakkonen.
Ja sitten on suhteita, joissa ongelmat ovat ratkaistavan kokoisia. Voi olla erilaiset luonteet, erilaisia näkemyksiä, joskus liian tavallisen ja arkisen tuntuista. Kuitenkin asioista voi jutella, tehdä kompromisseja ja löytää uudelleen rakastumisen tunteen.
En tiedä kenellä on oikeus määritellä se, milloin ero on oikein ja milloin väärin. Eihän kukaan toinen voi täysin muiden suhteista tietää. Ei ongelmien määrästä tai laadusta. Siitä miten kovasti niitä on yritetty korjata ja ymmärtää toista. Silti mielestäni ihmiset eroavat nykyään aivan liian helposti, tai siltä se ainakin ulkoapäin katsottuna helposti näyttää.
Ennen ei erottu vaikka olisi ollut mikä, koska se oli häpeällistä. Nykyään erotaan ensimmäisen pienen vastoinkäymisen tultua suhteeseen ja etsitään uutta alkuhuumaa. Luetaan elämäntaito-opuksia. Mietitään miltä minusta nyt tuntuu ja miten minun elämäni tästä kaikesta kärsii.
Missä on nyky-ajan me? Missä on tahto pysyä yhdessä? Missä on ajatus avioliiton pyhyydestä, lupauksesta pysyä yhdessä niin myötä- kuin vastoinkäymisissä? Ei pidä jäädä suhteeseen, joka tekee onnettomaksi. Mutta mistä tietää mitä on todellinen onni, jos ei koskaan elä sellaisia hetkiä kun kaikki ei olekaan niin kovin hyvin?
Jos etsii ikuista onnea, eikä löydä sitä tästä hetkestä ja omasta elämästään, vaan odottaa löytävänsä sen toisesta ihmisestä ja parisuhteesta, saa etsiä aika kauan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti