Viimeiset kaksi päivää olen seilannut syvissä vesissä, ymmärtänyt miten hauras on onni. Miten ei pitäisi rakentaa elämäänsä sellaisen varaan, jota ei itse pysty ohjailemaan. Ymmärtänyt, että oikeastaan en haluaisi tarvita näin paljoa. Pitäisi tarvita vähemmän, niin paljon vähemmän.
Ahdistus on sellainen, että se tulee aaltoina. Tällä kertaa se tuli pahempana kuin aikoihin, meinasi oikeasti hukuttaa pienen ihmisen alleen. Mutta niin se vain tämäkin aalto on selätetty, löydetty sisältä tasapainoa ja toivoa huomisesta.
Se on suorastaan pelottava ajatus miten vähän minulle jäisi, tuskin mitään olisi onnesta jäljellä. Mielestäni sitä pitäisi jäädä enemmän, huomattavasti enemmän. Ettei tarvitsisi pelätä hukkuvansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti