Joudun enää harvoin kovinkaan syvälle sen syövereihin.
Nykyään minulla on keinoni pysyä pinnalla.
Kukapa sitä olisi silloin uskonut, kun jokainen kerta tuntui vetävän jonnekin syvyyksiin.
Vuoden vaihteessa toivoin tältä vuodelta, että uskaltaisin vielä joskus lähteä reissuun ja ehkä käydä ravintolassa. Nyt ollaan vasta syyskuussa, ja olen jo saavuttanut noista toiveista molemmat.
Ihan oikeasti,
minä pysyn pinnalla,
minä voin hengittää.
Varsinaisesti ahdistukseni ei ole poistunut tai kadonnut mihinkään. Olen vain oppinut tulemaan sen kanssa toimeen. Suhtautumaan siihen eri tavalla ja ottamaan tarvittaessa aikalisän.
Hyvä niin, ja kiitollisena huomiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti