Pahimpia on aamut, joiden päättymistä ei näy

En liiemmin nauti muutoksista, ne saavat minut helposti ylireagoimaan, tekevät hieman hysteeriseksi. Mieluummin tiedän kuin kohtaan uuden ja tuntemattoman.
Väistämättä kuitenkin elämässä tapahtuu muutoksia. Olen todennut ennenkin, että ne eivät ole minua varten. Silti en vieläkään tiedä kuinka voisin auttaa itseäni niin että niiden kohtaaminen olisi helpompaa.

Tänä viikonloppuna lähdettiin viihteelle ja tehtiin roadtrip Savonlinnaan.

 

Huomenna menen parturiin ja uudistun häviävän vähän, mutta maksan silti itseni kipeäksi. Sillä tavalla se yhteiskunta pyörii.

Näihin aamuihin en tarvitse karttaa

En oikeastaan pidä aikaisista aamuista, ne kun tuppaavat aina tulemaan liian pian ja vievät hänet mennessään.
Pidän kuitenkin siitä, miten aamut seuraavat omaa tuttua kaavaansa.
Hän nousee, suukottaa, kysyy juonko kahvia, laittaa kahvin tippumaan, menee suihkuun.
Minä makoilen vielä hetken silmät kiinni, kunnes kuulen suihkun kohinan lakkaavan ja nousen.

Tai ehkä pidän näistä nykyisistä aamuista siksi, että minulla ei varsinaisesti ole kiire. Voin rauhassa syödä sitä yhtä leipäpalasta ihan niin kauan kuin se nyt kyseisenä aamuna on tarpeen.

Kaikkein eniten minä pidän siitä, että saan herätä hänen vierestään. Olipa sitten kyseessä aikainen aamu tai ihana kiireetön aamu.

Mielen tummia sävyjä

Minulla on ollut elämässäni vaikeita aikoja, vasta jälkeenpäin ajateltuna olen tajunnut miten pohjalla todellisuudessa kävin. Joskus ehkä toivoin hiljaa mielessäni, että vain lakkaisin olemasta. Että minun ei tarvitsisi enää jatkuvasti pelätä kuolevani, tarkkailla koko ajan kehoni kipuja tai pelätä mieleni antavan lopulta periksi ja minun vain katoavan jonnekkin sairaan mielen rakentamaan omaan maailmaan.
Muistan ikuisesti sen hetken kun katsoin itseäni peilistä, enkä tunnistanut kasvojani omikseni. Tuijotin itseäni ja ääni pääni sisällä kysyi "kuka on tuo tuossa joka tuijottaa minua peilistä, olen vankina tässä ruumiissa". Se oli pysäyttävä, pelottava hetki. 

Olen kuitenkin selvinnyt tästä kaikesta, ilman minkäänlaisia lääkkeitä. Niin huonosti minulla ei ole koskaan mennyt, että olisin täysin kadottanut kontrollin itseeni. Tiesin aina, että minulla on vain huono vaihe joka ei kestä ikuisesti ja että en halua kadottaa itseäni minkäänlaisten lääkkeiden sivuvaikutuksiin ja harhoihin. 
Vaikka minulla meni huonosti, koskaan en suunnitellut itsemurhaa. En koskaan ole ajatellut, että haluaisin päättää elämäni itse. Siihen minä olen aivan liian epäitsekäs. Olenkin miettinyt, että kuinka huonosti ihmisellä oikein täytyy mennä jotta itsemurha alkaa tuntua ratkaisulta. Itse en koskaan voisi ajatella aiheuttavani sitä surua perheelleni tai ystävilleni. Että en osaisi sanoa "minulla menee huonosti, tarvitsen apua", että yhtäkkiä vain lakkaisin olemasta ja jättäisin heidät tänne elämään ikuisen syyllisyydentunnon kanssa. 

Meillä jokaisella on omat tapamme reagoida maailmaan tuomiin kokemuksiin ja asioihin. Jokaisella on omat voimavaransa, jossakin vaiheessa ne eivät välttämättä vain enää riitä. Kun muistaisimme, että yksin ei tarvitse jaksaa. Ei tarvitse pärjätä, aina löytyy joku joka haluaa auttaa. Ehkä minun mieleni vain on niin luja, että kaikesta kurjuudesta huolimatta olen aina tietoinen paremmasta ajasta joka on tulossa.

Olen äärettömän kiitollinen toivosta, joka pitää minut hengissä vaikeinakin aikoina. 
Voi kun meissä kaikissa voisi elää sellainen toivo, joka auttaa jatkamaan kohti parempaa huomista.

Tulevaisuudella ei ole nimeä

Huomasin taas sen saman lamaannuttavan tunteen vatsanpohjassa, kun tajusin että seuraava kuukausi on vasta lokakuu eikä marraskuu. Vielä toinen kuukausi tätä samaa, harmaita aamuja ja pimeitä iltoja. Ei se tosin marraskuussakaan sen erilaisempaa ole, paitsi silloin sekä aamut että illat ovat pimeitä.

 

"Päivien jylyä vasten,
olet perhosen kepeä lento,
sinun vartesi hento sormissani hengittää."

Eilen kuvasin syksyä, oli sieniä ja sen sellaista. Aurinkokin oli. Ja hirvikärpäsiä totta kai.

Taas minussa on kaipuu laulaa.

Laulaa mieleni keveämmäksi, laulaa kaikki se jota en muuten itsestäni ulos saa.

Ruhjeemme nivottu yhteen, silmissä sitkeä toivo

Minä ja nyyhkybiisit, erottamaton pari.
Olenpa kuinka onnellinen tahansa, tai onpa elämäni kuinka ihanaa hyvänsä,
rakastan kuunnella haikeita vähän sellaisia nyyhkyjä biisejä.
Uusin rakkauteni on Iisan Kukaan ei oo kenenkään, myös Juha Tapion Maa on kaunis on toiminut viime aikoina erityisen hyvin.
Haikeutta, sitä ei koskaan voi olla elämässä liikaa.

P.s. Muistakaa rakastaa ja kertoa se sanoin tai teoin.

Hymyilyttävä elämä

Pyöräytettiin eilen kämpän olohuoneen järjestys ympäri, enkä tiedä miksi mutta nyt tämä tuntuu paljon enemmän kodilta. Tai ehkä se johtuu siitä, että muutenkin elämä on alkanut löytää omat arkiset uomansa. Eilen laitettiin ruokaa, torstaina leivoin ensimmäistä kertaa näiden seinien sisäpuolella. Ne kuulostavat pieniltä ja yksinkertaisilta asioilta, mutta minulle ne ovat suuria. Helpottavaa huomata että hei, tuo toinenhan on iloinen jos laitan ruokaa tai siivoan täällä. Huomaan kuinka edellisen suhteen aiheuttama varovaisuus ja epävarmuus asuvat minussa yhä.
Yleensä minulta vie aikaa tottua uusiin asioihin ja paikkoihin, ehkä minä alan niin sanotusti kotiutua pikku hiljaa vaikka virallisesti siis ei vielä saman katon alla asutakaan.

Uuden järjestyksen myötä voin käpertyä sohvan nurkkaan ja katsella joensuun hiljaisia ratakiskoja, joskus harvoin voi nähdä saapuvia tai lähteviä junia. Puut ovat alkaneet kellastua ja ulkona on ihan syksy.

Kaukana kerrostaloissaan, ihmiset pienissä lokeroissaan

Eilen illalla istuin keittiönpöydän ääressä, katselin ulkona ajavia autoja ja pimeyttä halkovia katuvaloja. Joku aina matkalla jonnekkin, kotiin, harrastuksiin, eiminnekkään.

Pimeällä ihmiset ovat kuin akvaariossa omissa kodeissaan. Ulkona ollessa voi nähdä sisään toisten elämään, olohuoneisiin, ulkomaailmalta salattuihin tapahtumiin.

Meidän akvaariossa tikitti kello ja tuoksui ananasmuffinsit, siinä oli hyvä olla.