Punaviininmakuinen syksy

Olen todennut ettei kouluelämä tee ihmiselle hyvää, 

tuntui täysin normaalille ja hyväksyttävälle olla punaviinihiprakassa keskiviikkoiltana.

Kävellä tolppakorkokengissä, mehupullo täynnä punaviiniä, illalla kello viisi läpi kaupungin.

Sinä iltana en muistanut maalata huuliani syvänpunaisiksi,

vaikka olenkin käyttänyt tänä vuonna huulipunaa aseena syksyä vastaan.

Iltakymmeneltä ajoin pyörällä läpi kaupungin,
tarakalla mehupullo, jossa punaviinin jämät.

Ja viimeisen junan saapuessa Joensuun asemalle,
suutelin punaviiniltä maistuen rakkaani tervetulleeksi.

Lähellä minua, sinä

Olin yksin pimeydessä ja mietin, että mitä jos se toinen ei enää tulekaan minun luokseni.

Mitä jos se on löytänyt jonkun toisen paikan,

tai joutunut onnettomuuteen,

poissa.

Ja sitten kun se toinen taas on siinä, pitää kainalossa ja sanoo että rakas,

minä koitan vain muistaa olla kiitollinen.

Ehtiihän sitä nukkua myöhemminkin, levätä sitten toisella kertaa.

Pääasia, että se toinen on.

Väsymyksen kaava

Väsymys,

jaettuna kahdella,

kerrottuna viidellä.

Millä kaavalla sen voisi saada katoamaan?

Onko oleellista kaiken sen neliöjuuri, 

vai ehkä pii toiseen.

Onko sellaista kaavaa edes olemassa?

Ja minä näen kaiken kahtena.

Palautan koulutehtävät kahtena,

ruokin itseni kahtena,

jakaudun kahtia väsyneeseen ja vielä väsyneempään.

Enkä minä enää tiedä,

että onko minulla oikeasti kiire,

vai luulenko minä vain.

Paljon elettyä elämää

Ensimmäinen kokonainen viikko koulua on takana. Olo on melko väsynyt, voisin vain nukkua. Sen sijaan olen palautellut tehtäviä ja yrittänyt ymmärtää ohjelmia ja salasanoja. Niin kovin paljon kaikkea uutta kuuluu tähän.

Myös ensimmäiset opiskelijabileet sisältyivät tähän viikkoon. Vettä satoi, siis ihan koko illan. En tiedä kuinka rock on kertakäyttösadetakki, mutta ilman sitä olisi voinut olo olla jokseenkin ikävä ja kostea.

Ensi viikolla kai enemmän oikeaa koulua ja väsymyksen kasvava määrä.

Muistona päivä, jolloin kirjoitin auton ikkunaan "pelkkää lovee"

Aina ei elämä ole sellaista onnea, kuin keltaiset kumpparit ja sadetakki syyssäässä tai pyöräillä kouluun termosmuki täynnä kuumaa kahvia.
Ei aina pelkkää onnea siitä, kun toinen tulee kotiin oltuaan öitä muualla.

Usein se on epävarmuutta omasta pärjäämisestä ja vähän myös jaksamisesta. Huolia maailman tilasta ja turvassa pysymisestä. 

Ei pelkkää onnea kouluun pääsemisestä ja haastavan mutta mielenkiintoisen alan valinnasta. Ei pelkkää onnea, mutta milloinpa se olisi.

Opiskelijan tie

Tämän päivän aikana olen tavannut lähes 50 uutta ihmistä. 

Opetellut muistamaan nimiä ja naamoja. 

Olen leikkinyt tutustumisleikkejä ja väsynyt ympärillä olevaan hälinään.

Tänään minusta on tullut medianomifuksi, opiskelija.

Melkein en enää muista millaista se oikeastaan edes on, olla opiskelija.

Aikaisia aamuja, häliseviä ruokaloita, kahvin tarve uneliaissa suonissa, lihapullia 9kpl per ruokailija.

Se on sitä, kun jokaista solua väsyttää ja välillä täytyy vain levätä jaksaakseen huomenna taas uudelleen kaikkea sitä pyöritystä.

Ristiriitaisesti mukavaa ja kamalaa.

Pahoillani meidän kaikkien puolesta

Ensin ne tulivat Eurooppaan. 
Ranskaan, Saksaan ja Ruotsiin, kaduille joita minäkin olen kävellyt.
Silti en päässyt mukaan siihen ympärillä vallitsevaan hysteriaan. 
Jossain päin sellainen on arkipäivää, miksi se olisi sen erilaisempaa jos se vain tulee lähemmäs meitä. Mitä eroa on sillä kuoleeko eurooppalaisia vai joku jossain kauempana?
Ja minä ajattelin, että ehkä sen pitäisi olla vielä lähempänä, että sen kauheuden ihan oikeasti tajuaisi.

Sitten se tuli Suomeen, Turkuun.
Lähemmäs kuin koskaan ennen, kaupunkiin jossa asuu tuttuja.

Mutta ei, en minä silti oikein vieläkään ymmärrä sitä uutisten ja spekulaation määrää. Sitä kaikkea miten tarkasti tilannetta täytyy seurata tai ilmoittaa jokaisesta pienestäkin havainnosta.

Maailma on paha. 
Joillekkin se on ollut sitä aina, meille sen pahuus vain alkaa konkretisoitua vasta nyt.
Ja onhan se pelottavaa, uutta ja outoa. 
Mutta sitä se nyt vain on, elämä.