Ajatuksia siitä miten määritellään maailman huonoin tyttöystävä, milloin jotakin paikkaa voi sanoa kodiksi, ja kuka ihme oikein pesee ne kaikki ikkunat joita Pohjanmaalla on talot tulvillaan.
Viikonloppu Vaasassa hipoi täydellisyyttä, ja jos mahdollista olisin pysäyttänyt ajan siihen hetkeen. Niin ettei olisi tarvinnut palata työttömyyteen, yksinäisiin viikkoihin ja toimettomuuteen.
Jos voisin minä lähtisin, mutta toisaalta tiedän ettei missään pääse itseään pakoon. Ei vaikka matkustaisi maailman ääriin, sielläkin seurana on ne samat ajatukset.
Ainakin elämässä on maanantai-illan ryhmä. Joukko ihania ja upeita naisia, jokainen omalla tavallaan. Ehkä tässä elämässä aina silti on jotain, jotain josta pitää kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti