Saako sen sanoa ääneen, että koulu ei tunnu pelkästään hyvälle?

Kirjoitin sen eilen sähköpostiin, sinne se tuntui turvallisemmalta laittaa kuin tänne. Olen ehkä jollain tasolla kironnut sitä myös ääneen, mutta vain sellaisten ihmisten kuullen jotka sen jollain tasolla voivat ymmärtää. Eilen kuitenkin osasin pukea sen sanoiksi sillä tavalla kuin en ennen ole osannut. En nimittäin ihan oikeasti haluaisi, että se tuntuu tältä. Haluaisin tykätä ja nauttia, haluaisin pystyä sanomaan että tämä on nyt juuri sitä mitä olen elämältäni aina halunnut. 

Mutta oikeasti, rehellisesti, koulu tuntuu tällä hetkellä lähinnä murskaavalta. En haluaisi että se tuntuu niin kamalan raskaalle ja itkettävälle, mutta kun sille se nyt vaan silti tuntuu. Enkä tiedä kuuluuko se asiaan, kuuluuko sen olla näin. Vai pitäisikö asialle yrittää tehdä jotain. 

Jollain luennolla opettaja totesi, että jos joku asia ei tunnu hyvälle niin sitä ei silloin tarvitse tehdä. Okei kyse oli luovasta prosessista, ei niinkään kaikesta elämässä. Mutta jos minä jättäisin tekemättä kaiken mikä ei tällä hetkellä tunnu hyvälle, en minä opiskelisi enää ollenkaan. 

Ja miksi minä sitten edelleen jatkan? 

Koska pelkään elämää ilman rutiineja. Nyt on toisaalta turvallista, on jotain mikä pitää yhteiskunnan tyytyväisenä. Siksi minä jatkan, taistelen ja itken.