Yhtäkkiä en enää löydäkään sanoja, joilla selittäisin itselleni ympäröivää maailmaa ja sen eri olomuotoja. Havahdun siihen, että kaikki se mikä oli ennen loogista ei enää olekaan, ei sitten yhtään.
Kadotamme loogisuuden joka päiväisestä elämästämme, kun elämisen sijasta pyrimme nykyään välttelemään lähes kaikkea.
Ja onko sekin vain niin, että välttelemme vääjäämätöntä, samalla kun tuudittaudumme harhaiseen kuvitelmaan siitä miten tällä tavoin pelastamme itsemme. Onko tässä tilanteessa edes olemassa sellaista pelastusta, kuin mitä koko ihmiskunta henkeään pidätellen odottaa.
Elämme sitku-elämää, vahvemmin kuin kukaan koskaan. Ikään kuin koko maailma olisi siirtynyt elämään sellaiseen välitilaan, jossa minä olen ollut jumissa jo usemman vuoden. Siellä sellaisessa välitilassa, sitku-elämästä tulee oikeaa elämää ja sen hetkisestä vain jotakin, joka halutaan unohtaa mahdollisimma nopeasti heti kun se vain päättyy.
Joko, ihan kohta, voisimme vain unohtaa kaiken tämän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti