Oikeastaan se tuntuu kaiken jälkeen lähes ihmeelle.
Olen viime päivinä nauranut ääneen sille, miten mieleni tekee syödä milloin mitäkin.
Syön taas, välillä ihan vain syömisen ilosta, siksi että asiat maistuvat hyvälle.
Haluaisin vain hehkuttaa sitä kaikille suureen ääneen,
samalla mietin että voiko sitä iloa ja onnea aidosti kukaan ymmärtää.
Vaikka ihmiset ympärillä ovatkin nähneet läheltä millaista on ollut elämäni,
ei sitä tunnetta silti kai kukaan ymmärrä.
Tuntuu niin hyvälle, olen niin kiitollinen siitä, että syöminen on taas ihan vain syömistä.
Elämä tuntuu enemmän elämälle, ei pelkälle taistelulle päivästä toiseen.
Tuntuu, että olen saanut takaisin suuren palan itseäni, joka ehti hetkeksi hukkua kaiken sekavuuden alle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti