Mutta mitä jos sanoisikin suoraan?
"Sinä olet liian rikkinäinen ihminen, että ainakaan kukaan vähääkään rikkinäinen voisi tulla kanssasi onnelliseksi, ennen kuin opit näkemään omat särösi".
Ei niin sanota, ei sitä kuulu kertoa, ei sitä voi puolen vuoden tuntemisen jälkeen täräyttää päin naamaa, vaikka se olisi kuinka selkeää.
Ja kuka hullu sitä siinä tilanteessa haluaisi kuulla tai ainakaan ottaa vastaan, jos tehdään eroa?
Silloin minä säästin itseäni,
selittelemättä vain liu'uin pois.
En uskonut, että kannattaisi yrittää selittää.
En uskonut, että sanojani kuitenkaan haluttaisiin kuulla saati sitten tutkiskella niiden todenmukaisuutta.
Pelastin lähinnä itseni, jättäen jälkeeni varmaan hämmennystä ja kysymyksiä.
Toimin siinä tilanteessa niillä tiedoilla ja taidoilla sekä voimilla, jotka silloin omistin. En olisi voinut muuta. Ja se minun täytyy antaa itselleni anteeksi. Tein siinä tilanteessa parhaani, ja ehkä jopa vähän itsekkäästi vain pelastin itseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti