En enää muista koska viimeksi olisin itkenyt epätoivoa ja väsymystä.
Viime viikonloppuna itkin onnen kyyneleitä siinä toisen lähellä.
Välillä tuntuu jo vaikealle muistaa, miltä tuntui se kaiken alleen hukuttava musta ahdistuksen viitta. Pidemmän aikaa on jo mennyt hyvin ja huomaan miettiväni, että milloinkohan mahtaa tulla seuraava vaikea vaihe. Vai voisiko olla jo niin, että enää niitä ei niin tulisikaan?
Olen saanut itseni takaisin, normaalin innostukseni ja luottoni elämään. Toivottavasti osaisin jatkossa elää niin, että en enää koskaan kadottaisi niitä niin totaalisesti.
Tekisi mieleni huutaa se kaikille suureen ääneen,
mutta tyydyn vain kuiskaamaan hiljaisesti,
"minä selvisin".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti