En ajattele muista ihmisistä niin, joten miksi ajattelisin itsestänikään? Suhtaudun armollisesti ja myötätuntoisesti muihin, mutta miksi en sitten itseeni?
Menneisyyteen ei voi enää vaikuttaa ja tulevaisuudesta ei kukaan tiedä. On vain tämä hetki. Ja siitä täytyisi tehdä itselleen paras mahdollinen. En usko sen olevan paras mahdollinen jos koko ajan jossakin taustalla hiljaisesti hyväksyn ajatuksen omasta niin sanotusta epäonnistumisesta.
Syyt sille miksi koen epäonnistuneeni: täytän ensi vuonna 30, enkä ole vieläkään palkkatyössä tai ylipäätään työsuhteessa. Miten kauan voi haahuilla ja käytännössä olla muiden elätettävänä? Miten voi onnistua valitsemaan niin, että edessä ei aukene selkeää polkua työelämään? Miksi kaiken pitää olla niin hähmäistä ja hankalaa, kun kyseessä on tulevaisuus?
Halusin vain sanoa sen ääneen, tai kirjoittaa, miten vaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti