Uudenlaiset ajatukset (?)

Uusi vuosi, uusi minä - tai ehkä ei sittenkään. 

Jostain syystä vuoden vaihde laittaa helposti liikkeelle ajatuksia uudenlaisista tavoista elää elämäänsä. Ajattelen, että voisin sanoa enemmän asioita ääneen, koska päässä niitä niin paljon liikkuu. Luin Rohkeasti rehellinen kirjan ja sitä lukiessa lista muutoksista itsessäni oli loputon. Pitäisi avata suunsa niin paljon useammin ja niin monin eri tavoin. Todellisuudessa tuskin kuitenkaan niin teen tai ainakin muutos on useamman vuoden mittainen projekti. Päätän, että käytän rappusia vähintään kerran päivässä (asutaan kahdeksannessa kerroksessa) ja muistan sen siinä vaiheessa kun automaattisesti painan hissin nappia. Sitten en enää viitsi jättää tilattua hissiä käyttämättä, kun se nyt siihen jo ehti tulla.

Yksi isoimmista teemoista näiden muutosten kanssa lienee some ja sen käyttö. Monet instassa seuraamani henkilöt pitävät somelakkoja ja alan miettiä, että pitäisikö itsekin. Tämän hetkinen päätös somen suhteen on, että yhdeksän jälkeen illalla en enää selaa somea. Siinä on aika helppo pysyä. Muutoin keksin monia syitä miksi some on niin hyödyllinen, että ei sieltä kannata kokonaan pysyä poissa. Monet uutiset seuraan facen kautta ja insta, no se nyt vain on insta. Mistäs minä sitten tietäisin mitä tärkeää maailmalla tai kotikaupunkini puskaradiossa puhutaan, jos laittaisin facebookin täysin kieltoon.

Niin paljon asioita, joita ihmisen täytyisi muuttaa elämässään, että pelkkä ajatteleminen alkaa väsyttää ja uuvuttaa. Ehkä minä vielä joskus muutun.

P.s. naurattaa, että blogini kuvaus jostain yli kymmenen vuoden takaa on edelleen täysin validi ja painin lähes samanlaisten ongelmien kanssa edelleen. Vai pitäisikö sen ennemmin itkettää?

Uudenlainen vuosi

Mietin viime kesää käännekohtana, tai ainakin toivoin siitä sellaista. Nyt luulen, että vuosi 2023 oli kokonaisuudessaan yksi suuri käännekohta.

Otin askeleita kohti parempaa oloa, aloin luottaa enemmän itseeni ja pärjäämiseeni, suljin lääkepurkin kannen yhtenä aamuna viimeisen kerran. 

Itkin väsymystä ja kehon epätoivottua reagointia. Joulun aikaan se tuntui murskaavalle. Kukapa enää jaksaisi ja haluaisi kokea niitä tunteita. Niiden läpi on nyt kuitenkin menty ja taas ajattelen, että ehkä sitten seuraava joulukin voisi jo olla helpompi.

Elämä tuntuu kummalliselle, jotenkin päämäärättömälle ja sitten kuitenkin se vain menee eteenpäin. Työsuhteeni kirjastossa jatkuu, ostin uudet monot, lomia ei juuri ole tänäkään vuonna, opiskelen, käyn salilla, laitan ruokaa ja elämä vain on. 

Mieli on täynnä muutoksia ja muuttuvia tekijöitä. Mutta muuttuuko mikään koskaan, ainakaan jos en sano niitä asioita ääneen? Varmaan ei. Haluaisin sanoa kaiken ja samalla en oikeastaan mitään, koska kaiken muuttuminen pelottaa niin paljon. Joskus mietin, että miten voi näin vaikean ihmisen ja mielen kanssa edes elää (eli siis itse itseni kanssa). 

Ehkä tänä vuonna kirjoitan ja valokuvaan enemmän. Ja keksin mikä on nykyään suhteeni someen ja kaiken maailman sovelluksiin. 

Olen, hengitän, kestän, elän

Voiko sellaisesta enää saada täysin ehjää, joka on kerran kursittu kokoon miljoonista palasista?

Voiko se olla tasaista ja tyyntä ilman aamun tutuksi tullutta kolmen valkoisen rutiinia?

Täysin ehjä ei ole meistä kukaan, mutta millaista eheyttä on ihmisen lupa odottaa elämältään?

Onko aina oltava hetkittäin niin hajalla ja rikki, että pahaolo asettuu omalle tutulle paikalleen?

Onko tietyin väliajoin pelättävä ja kuunneltava kihelmöintiä käsivarsissa, hyväksyttävä että elämä ja olotila heittelee?

Voinko minä toivoa elämää ilman ahdistuksen aiheuttamia tuntemuksia? Olenko minä enää koskaan minä ilman niitä?  Vai ovatko ne aina tässä, aika ajoin, häilyvät heiluvat muuttuvat?

Ja minä vain siellä taustalla, olen hengitän kestän, elän.

Käännekohta

Tämä kesä on käännekohta, ajattelen.

Odotan siltä jonkinlaista korjaavaa kokemusta.

Viime kesät ovat olleet vaikeita. 

Mielessäni pelkään kuumuutta, sen mukanaan tuomaa tukahduttavaa olotilaa.

Pelkään ajattomia päiviä, kun aika juoksee mutta tunnen itseni pysähtyneeksi.

Jos tämän kesän saisin elää ilman huonoa oloa,

voisi tulevat kesät ehkä olla helpompia kohdata.

Myös onni on perintöä

Minkälaisen onnen minä olen perinyt?

Tuleeko se vasta testamentin yhteydessä,

vai onko se tässä läsnä koko elämän.

Millaisen onnen,

minä mietin,

kun avaan elämäni solmuja,

itken vanhoja lukkoja,

ja sen jälkeen makaan sohvalla kaikkeni antaneena.

Sukupolvien ketjut,

kaikki vaikuttaa kaikkeen,

ja niin sanotun trauman katkaiseminen.

Sellaistako on peritty onni.

Miksi luen kirjaa lapsettomuudesta?

Pelottaa kertoa lukevansa sellaista, koska se väistämättä saa ihmiset yhdistämään minut ja sanan lapsettomuus. Kenties vielä vapaaehtoinen, täysin valittu lapsettomuus. Tuntuu häpeälliselle.

Mutta en minä tätä kirjaa siksi lukenut, että se suoraan kuvastaisi omia ajatuksiani ja arvojani. Jonkinlaista vertaistukea se silti antoi. Lähiympäristöni useimmat samanikäiset ihmiset ovat myös lapsettomia. Minun kuplassani se on enemmän sääntö kuin poikkeus. En koe itseäni, enkä siellä kuplassani olevia ihmisiä niin vanhoiksi, että vanhemmuus olisi jotenkin ajankohtaista. Ja samalla vertaan ikääni omiin vanhempiini ja siihen miten ennen aikaan lapsia hankittiin jo nuorena (okei jotkut hankkii edelleen, mutta minun kuplassani ei. Ja äitinikin oli lähempänä kolmeakymmentä ennen kuin sai ensimmäisen lapsen). Se taas oli jotenkin minulle aina itsestään selvää, että siskostani tulee äiti. Hän oli saman ikäinen kuin minä nyt saadessaan esikoisensa.

Tuntuu yhtä aikaa väärältä ja oikealta olla tässä elämäntilanteessa. En olisi missään kohtaa valinnut toisin, mutta samalla takaraivossa tikittää kello, joka kertoo että loputtomiin ei ole aikaa pähkäillä. Pitäisi päättää. 

Tunnistan itseni monista kirjassa haastatelluista vapaaehtoisesti lapsettomista ja syistä, jotka he mainitsevat päätökselleen. On ihanaa viettää aikaa kummilasten kanssa, mutta sen jälkeen voin palata hiljaiseen kotiin. Joku ei ole koko ajan minun vastuullani. Työpäivän jälkeen voin ottaa lepohetken sohvalla, tai mennä vaikka ulos syömään jos en jaksa kokata. Saan olla kotona hiljaisuudessa, keskittyä lukemiseen tai kirjoittamiseen. Siitä syystä moni introvertti on valinnut lapsettomuuden.

Toiset eivät koskaan valitse, mutta elämä vain menee sillä tavalla, että otollista hetkeä lapsille ei tule. Suhteet kestävät nykyään vähemmän aikaa ja jos eroaa juurikin kolmenkympin ikäisenä, voi olla hankalaa löytää uusi kumppani riittävän nopeasti. Elämässä voi tulla myös vastaan sairauksia, jotka estävät aikeet joko fyysisesti tai henkisesti. 

Sain kirjasta vertaistukea siihen, miksi tämä päätös tuntuu niin isolta ja hankalalta. Kirjassa avataan taustoja sille miten yhteiskunta on muuttunut ja mitkä asiat vaikuttavat lasten hankkimiseen nykypäivänä. Voin huomata, että en todellakaan ole ainut, joka painii näiden ajatusten kanssa. 

Siksi minä luin kirjan lapsettomuudesta. Muuttiko se ajatuksiani suuntaan tai toiseen asian suhteen? Eipä oikeastaan. Mutta löysin paljon samaistuttavia kohtia ja voin ymmärtää ajatusmaailmaani taas hieman paremmin.

Lohtua keskelle epätoivoa

Muistan vieläkin miltä tuntui, kun pelkäsin että elämä ei enää koskaan tunnu normaalilta.

Miten ajan kuluminen vääristyi, eikä ollut hyvä hetkeäkään.

Miten pelkäsin kyseistä hetkeä, pelkäsin tulevaa.

Se oli syvää mustaa, kaiken alleen peittävää synkkyyttä.

Pelkäsin, että en enää koskaan naura. En enää koskaan lähde mihinkään ilman huolta. En enää koskaan syö ilman, että tunnen oksentavani. Että en enää koskaan nauti, mistään. 

Onnekseni minä selvisin. Ja haluaisin kertoa sen aina, kun huomaan jonkun olevan siellä keskellä epätoivoa. Että kyllä se vielä helpottaa. Ja samalla en uskalla luvata mitään. Koska jokaisella on oma taistelunsa, oma polkunsa. En minä voi toisen puolesta tietää milloin helpottaa ja miten. 

Mutta silti, itse en enää ole siellä epätoivon keskellä. Enkä toivottavasti joudukaan takaisin.