Vanhusten hoitokodin pikkujouluissa laulettiin monta laulua, syötiin puuroa ja juotiin kahvia. Ja minä mietin, miten ihmeessä selviän siitä kaikesta. Vanhukset ovat niin hauraita, että toisaalta tekisi mieli vain rutistaa heitä kaikkia ja sanoa että ei mitään hätää vaikka ruoka ei enää pysykään lusikassa. Toisaalta jo monen vuoden ajan minussa on asunut hullu ajatus, jonka mukaan muistisairaus voisi hypätä valkeahiuksisesta päästä omaani, jos halatessa päämme koskettaisivat toisiaan. Todennäköisempää lienee, että se sairaus on minussa perinnöllisenä, geenien mukana saatuna.
Silmät lukevat monta kertaa paidassani olevaa tekstiä ja hapuilevat enkeli taivaan sanoja lauluvihkosesta. Usein on vaikea tietää mitä kysymyksiin pitäisi vastata, ja hoitokodin sijasta taidettiin olla koulussa. Aina en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, ja miksi olla niin iloinen pienistä välähdyksistä kun niiden määrä ei kuitenkaan ole kasvava.
Ja kun äitini kysyi että "onkos sitä sinulla lapsia?", se valkeahiuksinen vain nauroi, kuin joku olisi juuri kertonut paremmankin vitsin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti