Viime päivät ovat olleet sumuisia, eivätkä vain siksi että tämän viikon saan elellä omissa oloissani.
Vaan siksi ja siten, että ulkona olisi saattanut luulla kadottaneensa kokonaan sen talon johon on matkalla. Niin paljon sumua, ettei oikeasti kyennyt sanomaan onko se talo enää paikallaan ollenkaan.
Hyvät yöt ja aamut ovat taas viestien varassa, kulkevatko ne sumusta huolimatta. Kulkevatko ne, ja siitäkö sitten tietää ettei se toinen ole mihinkään kadonnut. Että silti yhä ja edelleen on, kuin talo sumussa, siellä omalla paikallaan vaikka ei juuri nyt näy.
Siellä sinä, täällä minä ja Karjalaisen yläkulmaan raapustettu pus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti