On olemassa se tietty kaava, jonka mukaan elämän odotetaan menevän. Pariudutaan, kihlaudutaan, mennään naimisiin, ostetaan omakotitalo, tehdään pari lasta. Ja ei kai siinä mitään pahaa, saahan sitä olettaa, mutta onko niitä oletuksia pakko sanoa ääneen?
Meille todettiin tällä viikolla, että kyllä se teilläkin sitten elämä muuttuu kun teille tulee lapsia. Täysin tahaton kommentti, jota tuskin mietittiin sen syvällisemmin. Mutta joskus ehkä silti kannattaisi. Siinä yksi olettamus, joka voi ääneen todettuna aiheuttaa joillekin ihan käsittämätöntä surua. Ei toki meille tuossa tilanteessa, mutta entä jos oltaisiin yritetty lasta, eikä sitä silti vain kuuluisi. Tai jos olisi sairaus, joka estää lapsien saamisen. Jos ei ole vapaaehtoisesti lapseton, voi olettamus lapsista tehdä todella kipeää. Tai sitten, jos ei ihan vain haluaisikaan lapsia.
En tiedä olenko koskaan nähnyt itseäni äitinä. Minulle se ei ole itsestäänselvyys, että haluan lapsia. Ehkä joskus nuorempana sitä on itsekin elänyt mielessään olettamusten mukaista tulevaisuutta, edes kyseenalaistamatta sitä mitä itse oikeasti haluaa. Vanhemmiten olen ymmärtänyt, että äitiys ei ole minulle niin itsestäänselvää kuin sen voisi olettaa olevan. Siksi ehkä kiusaannuin hieman kyseisestä lapsikommentista, koska en pidä lastensaantia minään jokaisen oikeutena tai edes toiveena.
Ei pitäisi olettaa, tai jos on ihan pakko, niin ehkä sen voisi tehdä hiljaa mielessään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti