En ole ollut yksin pitkään aikaan, olen jo melkein unohtanut miten silloin ollaan. Joulukuussa ei miehestä näkynyt kuin vilauksia, ja tämän vuoden puolelta voi reissuyöt laskea yhden käden sormilla. Hämmentäähän se.
Jos mies on kotona, täällä soi aina musiikki. Minä olen illan kuunnellut asunnon huminoita ja hiljaisuutta, naapurien kolinaa rappukäytävässä. Yksin ollessa sitä alkaa tosissaan jo puoli yhdeksältä miettiä, että joko voi mennä nukkumaan.
En voi sanoa, että pelottaisi olla yksin. Mutta tuntuu jotenkin kummalliselle, irralliselle. Kun mikään tai kukaan ei varsinaisesti sido kiinni tähän hetkeen, voi mieli huidella jossain ihan muualla.
En tosin tiedä kumpi on parempi. Olla kiinnitettynä tähän hetkeen vai huidella muissa maailmoissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti