Suuri keskeneräisyys

Seisoin huoltoaseman vessassa, joka oli täynnä ala-aste tai ylä-aste ikäisiä tyttöjä. Olen nykyään niin huono arvioimaan ikiä oikein, että vaikka ne tytöt mielestäni näyttivätkin ihan 10-12 vuotiailta, voivat ne ihan yhtä hyvin olla vaikka 13. 
Katsoin itseäni peilistä, ruskeita pitkiä hiuksia, viininpunaista pipoa, sinisiä silmiä. Mietin, että täytän tänä vuonna kaksikymmentä ja kuusi. Ihan oikeasti, minä, niin paljon. Mietin, että minkä ikäiseltä mahdan niiden tyttöjen mielestä näyttää. Yleensähän on mahdollista, että en mene edes 18 vuotiaasta, ainakaan baarin ovella. Mutta että pitäisikö minun ihan oikeasti tuntea itseni niin paljon yli kaksikymppiseksi?

Se tuntuu kummalliselle, olla niin vanha. Miellän 26 vuotiaat vanhoiksi. Sellaisilla on jo vakituinen työpaikka, voivat olla naimisissa, omakotitalo niillä ainakin on. Monella jo ehkä isotkin lapset. Sitten mietin lähipiiriäni, enkä oikein enää tiedä mistä koko ajatus edes tulee. Mummoni ei tämän ikäisenä ollut vielä äiti, hänen täytyi ensin hoitaa vanhempansa hautaan ennen kuin oma elämä sai alkaa. Äitini ei tähän ikään mennessä ollut vielä saanut lapsia, eikä isosiskonikaan ole vielä äiti vaikka onkin tämän iän ohittanut. Miksi siis minulla on paine siitä, että pitäisi olla jo jotakin enemmän?

Ehkä pitäisi edes tuntea itsensä valmiiksi olemaan äiti. Mutta en tunne. Ehkä pitäisi olla tunne siitä, että on ammatillinen suunta johon aikoo kulkea valmistuttuaan. Mutta kun ei ole sitäkään. En vieläkään tiedä mitä työtä aion tehdä sitten isona, valmiiksi nyt kai ei kukaan muutenkaan tule koskaan. En sano, että minun pitäisi olla äiti tai että minulla pitäisi olla työpaikka, mutta kai minulla nyt pitäisi olla edes jotakin enemmän, että voisin tuntea olevani ikäiseni?

Näitä tälläisia asioita olen viime aikoina miettinyt, ja toivonut, että voisin vielä muutaman vuoden hyvällä omalla tunnolla kuvitella olevani ihan vasta täyttänyt 20 vuotta. Jossain vaiheessa on kai pakko kasvaa ja hyväksyä faktat. Mutta juuri nyt se tuntuu niin kamalan kaukaiselle ja vaikealle. Juuri nyt en vielä kykene olemaan se kohta kaksikymmentä ja kuusi vuotias, joka sitten kuitenkin kaikesta huolimatta olen. Ehkä elämä yllättää ja ehdin vielä ennen sitä saavuttaa jotakin, joka saa faktat ja mielentilan kohtaamaan.