Elämän hauraus ja väistämätön loppu. Ne konkretisoituvat taas ihan uudella tavalla kun katselet sängyssä kuihtuvaa hahmoa, joka joskus oli turvallinen syli. Oikeastaan enää ei ole edes ilmeitä, ei sanoja. On vain omien silmien väriset siniset silmät, jotka katselevat ympärilleen. Mitä ne näkevät, mitä ajatuksia onkaan sen katseen takana. Sitä ei meistä kukaan enää tiedä. Ja minä yritän hymyillä, kun ne silmät kohtaavat katseeni. Yritän, vaikka oikeasti tekisi mieli itkeä.
Ja kun heilutan hyvästiksi, peiton alta nousee käsi joka vastaa siihen heilutukseen. Pois kävellessäni en voi olla miettimättä, että olikohan se viimeinen heippa, jonka tulen mummoltani saamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti