Sitä erehtyy luulemaan maailmanlopuksi asioita, jotka ovat oikeasti osa luonnollista elämän kiertokulkua.
Sitä luulee olevansa ainut maailmassa, jolle koskaan voisi käydä mitään sellaista.
En tiedä syyttäisinkö ketään muuta niin kovasti, kuin mitä itseäni syytän.
Missä on armollisuus itseäni kohtaan?
Enkä minä vielä edes varmaksi tiedä, että onko syytäkään syytellä itseäni.
Onko koko ongelmaa olemassakaan.
Pahoittelen sekavuutta,
mutta yritän kirjoittaa asiasta,
josta en oikeastaan uskalla kirjoittaa.
Vaikeaa.
Noh, luin nyt päivityksiä tännekin asti ja tässähän on lähdetty jo ihan oikeille raiteille! Tsemppiä ja rohkeutta, kirjoittaminen on mahtava keino käsitellä näitä asioita.
VastaaPoistaKiitos! :) Kirjoittaminen on kyllä mukavan terapeuttista, vaikka välillä tuntuukin että samat kelat toistuu uudelleen ja uudelleen :D
Poista