Välillä en voi keskittyä mihinkään, kun ahdistaa niin.
Ja sitten toisella kertaa pidän ahdistuksen aisoissa miettimällä vain kaikkia käytännön asioita, jotka täytyy hoitaa. Rakennan mielessäni listoja tehtävistä asioista ja rustaan loputtomiin uusia ranskalaisia viivoja.
Olisi helppoa kadottaa itsensä ja joidenkin ihmisten silmissä sitä toivoisikin olevansa näkymätön. Jos ei koe tulevansa nähdyksi oikeassa olomuodossaan, olisi sitä sitten mieluummin kokonaan näkymättömissä. Minkä verran ihmisellä on velvollisuutta selitellä olemassaolonsa tapaa ja missä vaiheessa voi vain todeta, että jotkut ihmiset eivät näe asioita niin kuin itse.
Jos meille annettaisiin vaihtoehtoja ja valintoja, ei kukaan vapaaehtoisesti ottaisi häilyvää mieltä osakseen. Tai vakavia sairauksia, tai muita taakkoja kantaakseen. Mutta kun sitä ei kysytä. Asiat vain tipahtelevat elämään ja me selviämme, tavalla tai toisella. Ja siihen kiteytyy maailman järjettömyys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti