Muut tuntuvat pääsevän eteenpäin elämässään, minä en.
En kykene tarttumaan mihinkään ympärillä olevaan,
on kuin katselisin maailmaa lasisen pallon sisältä.
Asiat ovat siellä, lasin toisella puolella, ulottumattomissa.
Tunnen kateutta muiden eteenpäin menemisestä ja sitten kysyn itseltäni miksi.
Haluanko oikeasti tehdä suuria päätöksiä elämässäni kateuden takia,
enkä vaikka siksi että ne oikeasti tuntuisivat maailman oikeimmilta tässä hetkessä.
En voi ymmärtää miksi on niin vaikeaa olla onnellinen kaikesta siitä, mitä itsellä on.
Miksi minä käytän aikaani kadehtimiseen, kun voisin käyttää sen kiittämiseen?
Jos hukun tähän omaan kurimukseeni,
katoan lasipallon sisälle kokonaan,
silloinko olisin onnellisin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti