Epätoivon hetkinä tuntuu etten tiedä mihin nojata.
Kaikki tuntuu sortuvan ympäriltä,
ja minun vain pitäisi istua siinä kaiken keskellä tyynenä.
Ottaa vastaan, odottaa laantumista.
Epätoivon hetkien keskellä,
minä rukoilen, pyydän, lopulta anelen.
Vaikka en ihan tarkalleen tiedäkään,
mitä oikein odotan tapahtuvan.
Lopulta ne vaikeimmatkin epätoivon hetket
kai aina haihtuvat ja vaihtuvat.
Ja sitten minä taas kiitän.
Kiitän siitä, että on hyvä hetki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti