Näytetään tekstit, joissa on tunniste mielenterveys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mielenterveys. Näytä kaikki tekstit

perjantai 15. lokakuuta 2021

Tasapaino sisälläni

Sisälläni asiat alkavat asettua tasapainoon.
Vaakakupissa painaa lähes yhtä paljon negatiivinen kuin positiivinenkin.
Ne alkavat olla tasapainossa.
Pian positiiviset ajatukset ja tuntemukset painavat enemmän,
ne tulevatkin ensin.
Negatiivinen ja pelottava jää jonnekin taustalle.

Siltä minusta ainakin alkaa tuntua. 
Ja se tuntuu ihan äärettömän hyvälle.
Hiljalleen se tasaantuu,
ja hyvä ottaa itselleen yhä suuremman tilan,
palautuu entiselle paikalleen.

torstai 14. lokakuuta 2021

Ehkä uskallan sittenkin tuntea

Huomaan ettei tuntemukset enää rönsyile yli ääriviivojen.
Tunnen kuinka sydän hakkaa rinnassa, tuhatta ja sataa, mutta ei poukkoile yli äyräidensä.
Vatsassa kipristää, mutta antaa vain kipristää, se pysyy rajojensa sisällä.
Hartioissa kihelmöi, mutta se ei muutu holtittomaksi tärinäksi tai vapinaksi. 
Se vain kihelmöi, väreilee.

Ehkä en sittenkään tarvitse enää pelätä niin paljon tuntemista.
Tuntemukset pysyivät oman kokoisinaan, eivät kasvaneet järjettömiin mittoihin.


Minä olin suurempi kuin ne,
ja hengitin.

tiistai 12. lokakuuta 2021

Toivon etten tuntisi

Elän näitä tuntemuksia läpi, 
yhä uudelleen.
Vatsanpohjasta kipristää, kurkusta kuristaa,
ja levottomuus kihelmöi hartioissa.

Tiedän, että selviän tuntemusten kanssa.
Mutta se tietoisuus ei auta poistamaan niitä tuntemuksia.
Tiedostan, että tuntemuksia ei pitäisi paeta tai yrittää työntää pois.
Silti se on ensimmäinen ajatus ja reaktio.

Yhä uudestaan,
toivon etten tuntisi.
Yhä uudelleen sanon itselleni,
että ei auta kuin tuntea.


En voi muuta kuin mennä tämän läpi,
yhä uudelleen ja uudelleen.
Hyväksyä tuntemukset, nimetä ne,
ja elää hetken kerrallaan.

tiistai 10. elokuuta 2021

Asfaltoidut valtaväylät ja risukkoiset polut

Sisäinen rauhani ja tyyneyteni on syystä tai toisesta heittänyt kuperkeikkaa viime päivät. Siksi olen etsinyt uusia tapoja löytää takaisin rauhaan, miettinyt mikä sen vei pois ja miksi elo tuntuu niin hähmäiselle. 

Tänään minut pysäytti seuraava lause:

"Vaikka kuinka yrittäisimme järkeillä ahdistusta pois, se ei tule tapahtumaan, ellei kehomme opi tuntemaan turvaa stressaavissa tilanteissa."

Minun mieleni asfaltoidut väylät vievät kohti ajatusta, jossa en ole turvassa silloin kun tunnen epämukavia tunteita. Mieleni lähtee vyörymään kohti tuhoa, jossa pienikin epämukava tunne johtaa täydelliseen raiteilta suistumiseen. Sen sijaan ajatus siitä, että minulla ei olotiloista huolimatta ole hätää ja että ne ovat oikeasti vain ohimeneviä, se ajatus on niin pusikkoisen polun päässä että perille ei ole helppo päästä. 

Siitä polusta minä alan hiljalleen rakentaa yhä enemmän sitä ajatusten valtatietä, jota pitkin liikenne kulkee. Olenhan minä jo päässyt eteenpäin. Nyt minulla on edes tiedossa se polku, ja hiukan olen sitä jo raivannutkin. Vuosi sitten en edes nähnyt muuta suuntaa kuin sen asfaltoidun väylän kohti paniikkia. 

Prosessi on hemmetin pitkä, välillä aivan uskomattoman turhauttava. Pitäisi osata nähdä kaikki se hyvä. Miten paljon olenkaan jo päässyt eteenpäin. 


Mutta ne suuret valtaväylät, ne vievät niin helposti mukanaan. 

perjantai 8. tammikuuta 2021

Toivo, toivo, ilman sitä ei voi elää

Pelko invalidisoi, lamauttaa.
Tuntuu, että haluaisin vain luovuttaa.
Ja tavallaan pitäisikin.

Pitäisi päästää irti kontrollista,
luovuttaa elämän kulku vapaasti virtaavaksi,
antaa sen mennä menojaan,
luottaa.

En ole hyvä siinä, luottamaan.
Pelkään, että kaikki hajoaa jos hellitän hetkeksikään.


Mutta miten kukaan voisi kontrolloida kaikkea,
varsinkaan tällaisessa maailmassa,
missä asiat ja niiden syy-seuraussuhteet ovat meille ihmisille vain suuria arvoituksia?

torstai 7. tammikuuta 2021

Pelottaa paluu entiseen

Toipumisessa vaikeinta,
ne hetket kun tuntee menettävänsä kaiken saavuttamansa,
vaikka se ei edes pidä paikkaansa.

Mieli lähtee saman tien kertomaan kauhutarinoita siitä, 
miten kaikki alkaa taas alusta,
miten tämä tarkoittaa varmasti sitä,
että luisuu samantien takaisin sinne mustaan epätoivoon.

Tiedän, että ne on vain ajatuksia.
Ne eivät ole totta.
Miten vaikeaa niitä on olla uskomatta.
Miten vaikeaa sanoa itselleen, että ei ole hätää.

Tuntemukset ei ole vaarallisia,
ajatukset ei ole vaarallisia,
olen turvassa.

keskiviikko 6. tammikuuta 2021

Uskalsin olla heikko

Minun on äärimmäisen vaikeaa perua sovittuja menoja,
syyksi ei riitä että pelottaa ja vatsa tuntuu kääntyvän ympäri pelkästä ajatuksesta,
pitäisi olla vähintään jalka poikki, pää irti tai ainakin edes kuumetta.

Olenko itse oman itseni vaativin tuomari,
vaatisinko näin paljoa muilta, 
kuin mitä itseltäni vaadin?

On vaikeaa olla heikko,
vaikeaa tunnustaa että pelottaa,
tänään kuitenkin uskalsin.

perjantai 9. lokakuuta 2020

Epätoivon hetket

Epätoivon hetkinä tuntuu etten tiedä mihin nojata.
Kaikki tuntuu sortuvan ympäriltä,
ja minun vain pitäisi istua siinä kaiken keskellä tyynenä.
Ottaa vastaan, odottaa laantumista.

Epätoivon hetkien keskellä,
minä rukoilen, pyydän, lopulta anelen.
Vaikka en ihan tarkalleen tiedäkään,
mitä oikein odotan tapahtuvan.

Lopulta ne vaikeimmatkin epätoivon hetket
kai aina haihtuvat ja vaihtuvat.
Ja sitten minä taas kiitän.
Kiitän siitä, että on hyvä hetki.

maanantai 14. syyskuuta 2020

Ajatukseni eivät ole ystäviäni

Miksi minä pelkään olla omien ääriviivojeni sisäpuolella?
Miksi pelkään ja koitan paeta sieltä,
eivätkä ajatukseni tunnu olevan ystäviäni.

Suhtaudun pelolla siihen mitä mieleni aikoo minulle tänään syöttää,
varaudun suitsimaan sen minulle kuiskuttelemia järjettömiä pelkoja,
siihen valuu kaikki energiani.


Omista ääriviivoistaan on hankalaa paeta,
enkä haluaisikaan,
eihän minulle sitten jäisi todellisuudesta enää yhtään mitään.

Mutta pelkäämälläkään en voi kauhean kauan jatkaa.

keskiviikko 9. syyskuuta 2020

Rakastatko mua vielä silloin, kun yö painaa sydäntäni?

Mieli on hauras,
kuin särkyvää lasia.
Jos koskettaa liian kovaa,
hajoanko?

Jääkö mitään jäljelle,
jos kukaan maailmassa ei pysty käsittämään,
miten niin en voi vain elää normaalisti.

En aina käsitä itsekään,
en haluaisi tarvita niin paljoa apua elämiseen,
kuin mitä silti tarvitsen.
Kukapa haluaisi. 


Sitä luulee olevansa kuolematon,
voittamaton,
kunnes toisin todistetaan.

lauantai 22. helmikuuta 2020

Nimetön ahdistus

Pahinta on ahdistus, jolle en vain yksinkertaisesti kykene nimeämään minkäänlaista syytä. En ymmärrä miksi yhtäkkiä tuntuu niin vaikealle olla, kun ihan vasta on ollut monen monta melkoisen hyvää päivää. Miten yhtäkkiä olemassa olevat keinot ei tunnu toimivan sitten yhtään ja tunnen taas katoavani jonnekin ahdistuksen syövereihin.

Eilen koitin sanoa itselleni, että ehkä se on vain ahdistuneisuushäiriön syytä, se sellainen ahdistus jota en osaa nimetä. Ja oikeastaan en voi tehdä sille muuta kuin hyväksyä sen. Antaa sen olla, kuunnella sitä, tuntea sen, muistuttaa itselleni että pahinkin ahdistus menee joskus ohi, muistaa hengittää sen keskellä.

Ja kyllähän se lopulta väistyi, ei kasvanut koko kehoani valtaavaksi möröksi niin kuin se olisi varmasti joskus ennen tehnyt. Mutta vieläkään en osaa nimetä sen ahdistuksen aiheuttajaa, ja silloin se tuntuu myös vaikeammalle vain hyväksyä osaksi normaalia tunneskaalaa.

maanantai 27. tammikuuta 2020

Kaikelle on syynsä

Viime päivien aikana olen oivaltanut:

Se ei olekaan minun syyni, että mieleni tuntuu toisinaan olevan täynnä ahdistusta.
Se en olekaan minä, joka jotenkin olisin päättänyt ahdistua ihmisten seurassa syömisestä tai kahvipöydässä istumisesta.
Se, että oloni ei tunnu toisinaan sitten millään muuttuvan paremmaksi ei johdu siitä, että olisin jotenkin epäonnistunut, koska en saa kontrolloitua omia olotilojani.

Ne eivät johdu minusta, vaan ahdistuneisuushäiriöstä, joka ilmeisesti päätti sitten useamman vuoden jälkeen iskeä uudelleen vähän suuremmalla voimalla. Ahdistuneisuushäiriö, joka saa kaiken näyttämään niin synkälle ja mielen tuntumaan mustalle. 

Ei se positiivisuus ja hyvä mieli välttämättä aina ole vain itsestä kiinni. Jos siis joskus vaikutan poissaolevalta tai en halua nähdä, todennäköisesti häiriintynyt ahdistukseni on saanut hetkellisesti vallan.  Mutta vain hetkellisesti, koska en aio antaa sille kaikkea itsestäni. 

perjantai 20. joulukuuta 2019

Sanoita ahdistus

Mitä jos ahdistus vain pahenee ja syvenee, kun sen tekee sanoilla oikeasti osaksi elämäänsä?
Olen pelännyt sanoa sitä ääneen, miten paljon oikeasti olen tänä vuonna tuntenut ahdistusta.
En ole uskaltanut.
Niin monta kertaa se on vienyt syviin syövereihinsä, 
ja itse olen itseni sieltä pois taistellut. 
Joskus vain mietin, kuinka moneen kertaan voimavarani vielä riittävät.

Nyt olen opetellut sanomaan sen ääneen, että ahdistaa. 
Sanoittamaan niitä hetkiä.
En tiedä auttaako se, mutta ainakin toivon niin.

lauantai 2. marraskuuta 2019

Ahdistuksen karkoitus

Keinoja ahdistuksen karkoitukseen.

Asmr videoiden katselu ja kuiskuttelun kuuntelu kuulokkeilla.
Hetket joogavideoiden parissa, jolloin mieli pysähtyy ja tulee kuin huomaamatta keskityttyä kehon liikkeisiin.
Podcastien kuuntelu samalla kun laittaa ruokaa tai siivoaa, omat ajatukset saa hetkeksi tauolle keskittymällä podcastin aiheeseen.

Pitäisi varmaan taas aloittaa joku harrastus, jossa mieli hetkeksi keskittyisi vain siihen hetkeen. Onnistuu se toki yksin kotonakin, mutta ehkä siitä voisi saada uudenlaista energiaa kun poistuisi myös kotoa siksi aikaa. 

Tähän toimii myös elokuvissa käynti, teatterissa käynti ja konserteissa käynti. Ainakin täällä taide-elämykset yleensä toimii ja niinä hetkinä voin nauttia taiteen vaikutuksesta kehoon.

lauantai 5. lokakuuta 2019

Ahdistukseni olotila

Minä avaan sylini ahdistukselle,
toivotan tervetulleeksi tuskanhien.

Ahdistusta ei kuulemma saisi koittaa työntää pois, 
vaan se on otettava osaksi elämää.


Ja kun ihmiset kysyvät mitä minulle kuuluu,
kerron omien kuulumisteni sijasta ahdistukseni voinnin.