Pahimpina hetkinä pelkäsin tulevani hulluksi. Katoavani ikuisiksi ajoiksi johonkin epämääräiseen hähmään. Niin, että oikeastaan minusta ei olisi enää muuhun kuin elämään suljetulla osastolla. Puoliso kävisi siellä katsomassa, tai ehkä paremminkin jatkaisi elämäänsä ilman minua, koska olisin vain enää mukana raahattava paha. Sellaista elämää, jossa tuollaiset pelot varjostavat, en todellakaan toivoisi kenellekään, varsinkaan omalle lapselle.
Tiedän, ei pitäisi elää miettien, että entä jos. Kun koskaan ei ihan oikeasti voi tietää. Mitä tahansa voi tapahtua ja silti pitäisi uskaltaa astella eteenpäin. Selvisinhän minäkin ja nykyään lääketiede pystyy auttamaan niin monessa.
Silti en yhtään ihmettele, jos tällaisten olotilojen läpikäynti lannistaa moiset tulevaisuuden suunnitelmat. Ihan ensiksi pelottaa, että niin iso muutos kuin lapsensaanti veisi minut takaisin sinne epämääräiseen hähmään ja toiseksi pelottaa, että siinä on lapsen tulevaisuus valmiiksi kirjoitettuna.
Niin minä oikeastaan juuri nyt ajattelen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti