Sellaisia päiviä, tai kausia

Joskus on niitä sellaisia kausia, kun toisen myöhäisiksi venyneet illat turhauttavat. Sitä vain koittaa muistaa hymyillä siinä vaiheessa, kun toinen viimein tulee kotiin pitkän päivän jälkeen.
Jalankulkijoiden vääränpuoleinen liikenne ärsyttää, eikö sitä voisi noudattaa jalkakäytävillä samoja kaistasääntöjä kuin autoteillä.
Maailman pimeys on niin kaiken nielevää, että valokuvaaminenkaan ei sen suuremmin jaksa innostaa.
Kämpän kylmyys saa toivomaan pikaista muutosta, joko lämpimämpään asuntoon tai miksi ei saman tien kokonaan toiseen maahan.

Joskus kun ei vain jaksa itseään, eikä juuri silloin oikein ketään muutakaan.

Päivän sanana oivallus

Otin pinon lehtiä ja sakset käteen. Leikkelin sanoja, jotka jollain lailla herättivät mielenkiintoni. Liimasin sanat pahville, niistä syntyi runo.
Voimaruno.

Taakse jäänyttä elettyä elämää

Edellisiä parisuhteita miettiessäni ja listatessani alkoi minua hieman naurattamaan. Jos olisin julkkis, olisin melko varmasti aiheuttanut useammankin hyvän otsikon iltapäivälehtiin. Salarakas ja varatun miehen toinen nainen, sen jälkeen pikakihlat ja yhtä pikainen ero. Ja sitten olen vielä valittanut, että elämäni on niin kovin tavallista.

Sitä en tiedä voiko noista kumpaakaan kovin ylpeänä muistella tai eteenpäin kertoa, mutta onhan se silti elettyä elämää. Osa minun historiaani, eikä niitä sieltä poiskaan saa. Joko niihin voi suhtautua loppuelämänsä itseään tyhmäksi soimaten tai sitten voi vain todeta niiden tapahtuneen ja muistaa kuinka paljon niistä onkaan oppinut.

Ilman niitä kokemuksia en ehkä olisi tässä, enkä eläisi juuri nyt sitä elämää joka tuntuu omalle ja oikealle. Virheet ei aina ole huono juttu, joskus täytyy tehdä vääriä valintoja oppiakseen elämää.

Pics or it didn't happen

Kirjoitan blogiin siitä miten onnellinen ja rakastunut olen, haluan jakaa postaukseni facessa. Miksi?
Ystäväni ottaa ihania suloisia kuvia minusta ja poikaystävästäni, tietenkin haluaisin jakaa ne heti saman tien koko maailmalle. Miksi?

Eikö nykyään enää voi nauttia niistä kauniista kuvista ja tunteista ilman, että niitä julistaa kaikille? Ei niitä kuvia ennenkään laitettu kuin omaan albumiin, joista sitten toki voitiin kuvia vierailijoille esitellä. Nykyään yhdellä julkaise napin painalluksella kuvan näkee kuitenkin helposti monta miljoonaa ihmistä, on helppoa ajatella keräävänsä vain tykkäyksiä julkaistessaan ihan mitä tahansa.

Ehkä mietin tätä liikaa, ehkä tunnen turhaan huonoa omaatuntoa kun haluan julkaista kuvia ja tekstejä omasta onnestani. Ehkä pitäisi vain hyväksyä, että tällä hetkellä kulttuurimme on tämä. Facebookista voivat nekin kauempana asuvat sukulaiset ja ystävät nähdä millaista on elämämme tänään.

Minä en halua olla pinnallinen, kaikella mitä teen on aina oltava joku suurempi merkitys. Toivon, että voin jakamillani kuvilla ja jutuilla luoda hyvää mieltä ihmisille, koska ainakin itselleni niistä tulee ihan valtavan hyvä mieli.

6102016

Improon mennessä ihastelin maailman tyyneyttä, vähän naureskelin itselleni tunkiessani liian pitkiä lahkeitani sukkien sisään.
Impron tauolla söin banaania, sain ehkä liikaa hedelmäsokeria, julkaisin instassa banaaninsyöntivideon.
Aamupäivästä allekirjoitin monen monta eri lomaketta, kaikkiin sain rustata tämän maagisen päivän: 6.10.2016. Sen kun lukee lopusta alkuun, saa saman tuloksen kuin alusta loppuun lukiessa.

Olen viime päivinä miettinyt, että mitä jos tulisi hirmumyrsky joka vain pyyhkäisisi kaiken mennessään. Tai että mitä kaikkia tauteja minulla voikaan olla, niin monet kun ovat oireettomia. Miksi me elämme ja mikä on kaiken tarkoitus.

Kyllä minä vähän kevyemmilläkin mietteillä toimeen tulisin, niin kuin vaikka sillä että onko banaanin syömisen kuvaaminen aina jotenkin rietasta.
Elämä menee eteenpäin ja minä sen mukana.

Teinit ja niiden paljaat nilkat

Kukkahattutäti täällä, moi.

Olin tänään kaupungilla, päällä oli farkut ja alla välihousut, takki päällä ja huivi kaulassa. Silti oli kylmä, ihan järjettömän kylmä. Unohdin kyllä aamulla lapaset kotiin, eikä ollut hattuakaan päässä. Tuuli oli kylmä kuin Siperiassa, eikä ulkona ollut vielä edes pakkasta.
Ja sitten siellä oli tuhottomasti niitä sellaisia teinejä, joilla oli nilkat paljaana. Siis mitä?!?
Ilmeisesti tällä hetkellä teinien keskuudessa kuuminta muotia on kääriä farkkujen lahkeet nilkan yläpuolelle, käyttää nilkkasukkia ja lisäksi varrettomia kenkiä. Siellä vilkkui iloisesti yhden jos toisenkin nilkat aivan tuulen armoilla. Ja siinä sitten minä, liian vanha ymmärtämään yhtään mitään moisesta järjettömyydestä, hytisin kylmissäni pelkästä ajatuksesta.

Kyllä oli meidän aikaan paremmin, kun yläasteella ollessa muotia oli nimenomaan tunkea housun lahkeet sukkien sisään. Olipa sitten kyseessä farkut tai verkkarit. Ei päässyt kylmä tuuli nilkkoihin käsiksi, siellä oli nilkat turvassa pahalta maailmalta ja kukkahattutätien paheksuvilta katseilta.

No, parempi kai kuitenkin ne vilkkuvat nilkat kuin tissit tai pyllyt. Ja onpahan pojillakin mahdollisuus vilautella, ettei se olisi vain tyttöjen juttu. Maailma muuttuu ja hyvä niin, mutta onko itsekin pakko muuttua sen mukana?

Sellaista on olla onnellinen

Eilen yöllä itkin pienessä hiprakassa ripsivärini poskille, koska oli vain niin hyvä ja onnellinen olla. Olen saanut enemmän, kuin joskus edes uskalsin toivoa.
Elämässäni on ihminen, jota katsoessa sydän täyttyy rakkaudesta. Ihminen, jonka kanssa kulkea käsikädessä baarissa humalaisten seassa, pelkäämättä.
Eikä enää tarvitse lähteä baarista yksin kotiin, kun aina on illan paras ja komein vaihtoehto vierellä vielä kotimatkallakin.

Kuva: Emilia Pippola

 

Aikamoista lällyä, mutta näin on hyvä.