Milloin minä opin ettei elämää voi suunnitella, milloin minä lakkaan elämästä haavemaailmassa. Siellä minä roikun kiinni pilvilinnoissani kynsin ja hampain, itken kun todellisuus ei vastannutkaan ruusuisia kuvitelmiani.
Voisinko minä vain hyväksyä, että elämä ei mene niin kuin ajattelen. Enkä koskaan voi tietää kuinka pitkä tie minulla on vielä kuljettavana, ennen kuin elämä tuo eteeni sen jota olen ollut vailla.
Tänään oli aurinkoa ja lämpöä kaupungilla, minä epävarmana suunnastani.
Kuinka minä vain haluaisin jo olla valmis, olla jotain sellaista jota kukaan ei koskaan tule olemaan.
Ei meistä valmiita tule, hieman vain eheämpiä ja enemmän näkeviä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti