Joskus silti mietin, miten tyhjältä tämän talon täytyy tuntua kun me lapset olemme lentäneet pesästä. Miten ne pärjäävät täällä aivan keskenään, tämän pimeyden ja hiljaisuuden keskellä. Eikö niitä koskaan ahdista ajatus siitä miten kaikki on muuttunut, eikä mikään enää ole koskaan kuin ennen.
Itsekin olen nykyään enemmän muualla, tuntuu paremmalta siellä missä on hän ja enemmän valoa. Eikä minun kuuluisi tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että olen itsenäistynyt ja löytänyt oman elämän. Se vain on jokaisen vanhemman osa, hyväksyä lapsien kasvaminen aikuisiksi. Silti kannan huolta, joskus niin että sydän pakahtuu ja itkettää.
Vaan kai ne pärjäävät, ovathan ne pärjänneet ennen meidän syntymääkin ihan vain kahdestaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti