Suurin syy miksi ajatus syksystä aiheuttaa minussa pelkoa on tämä viime päivinäkin elämääni hallinnut ääretön väsymyksen tunne. Kun kaikesta tulee niin kauhean raskasta ja normaalitkin asiat vaativat niin paljon energiaa että turha kuvitellakaan sitä jäävän mihinkään ylimääräiseen. Jaksan aamulla nousta sängystä ja touhuilla päivän omia juttujani, mutta se että yrittäisin sopia esim. tapaamisia kavereiden kanssa tai järjestellä aikatauluja tai keksiä menoja tuntuu aivan ylivoimaiselta ajatukselta. Siksi syyslomaviikkokin meni enimmäkseen omissa oloissa. En nähnyt viikon aikana kuin parasta ystävääni, mutta hänen seuransa on onneksi tuttua ja turvallista eikä vaadi niin hurjasti tsemppaamista.
Eniten pelkäsin kai, että hän jota jaksoin kesän hymyillen rakastaa, luiskahtaisi nyt syksyn tullen tahtomattani niiden ylimääräisten asioiden seuraan joihin energiani ei vain riitä. Että väsyn yhteisen ajan löytämiseen, tai kahden kodin välillä asumiseen. Tai että hän kavahtaa hymyttömiä aikojani ja vierelläni pysyminen alkaa tuntua liian raskaalta.
Pelkäsin turhaan. Huomasin jo aiemmin, kuinka huonostakin päivästä voi vielä tulla hyvä kun saan olla hänen lähellään. Kuinka hymy palaa kasvoilleni ja ilo sydämeeni. Hän ei tosiaankaan kuulu niihin asioihin elämässäni, joille minulla ei riitä energiaa ja aikaa.
Onneksi väsymys ei ole koko ajan läsnä elämässäni, vaan kerran kuussa se tulee kuin varkain ja viipyy muutaman päivän pahempana kuin muina aikoina.
Ja minä yritän muistaa olla armollinen itseäni kohtaan niinä päivinä kun makaan sängyllä kattoa tuijottaen ja melankoliset sävelet täyttävät huoneen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti