Uskallan myöntää, olen rikki

Eilen myönsin itselleni ettei minulla taida juuri tällä hetkellä mennä niin kovin hyvin.
Tänään kävelin ulos kuntosalin ovesta mukanani elämäni ensimmäinen kuntosalijäsenyys. 

Kuolemanpelko ei ole niin vallitseva kuin mitä se oli kolme vuotta sitten, mutta silti se on ruvennut tekemään paluuta elämääni. Aivoni kiihtyvät sillä saralla taas ennästys nopeasti nollasta sataan, olipa kyseessä sitten kipu päässä tai jossakin muussa kohdassa kehoa.

Viimeksi muistan saaneeni apua ja helpotusta tanssista. Oli liikettä, oli musiikkia, oli edes kerran viikossa yksi sellainen tunti elämässä kun ei ollut aikaa pelkästään murehtia ja pelätä kuolevansa. Niinpä tällä kertaa etsin kuntosalin, josta etsin sitä samaa helpotuksen tunnetta. Sitä sellaista paikkaa, jossa ei olisi aikaa tai tarvetta pelätä. Että olisi vain liike ja minä.