On ollut hankalia päiviä, ja ehkä vihdoin ne alkavat irrottaa otettaan. Ne ovat tehneet kaikesta niin hankalaa, ja minusta itsekeskeisen. Siksi tuntuu, että haluaisin korvata sille toiselle jokaisen niistä päivistä, kun en ole ollut olemassa häntä varten. Jokaisen niistä hetkistä, kun en ole jaksanut kuulla mitä toisella on sanottavana tai ottanut osaa keskusteluun.
Katselin kuvaa ihanasta aamiaisesta, tai ehkä ennemminkin brunssista. Ajattelin, että oi tuollaisen minäkin haluaisin joskus tehdä. Valitettavasti en ole aamuihminen, en sitten yhtään. Enkä pysty käsittämään miten voi tehdä hurjan hienon aamupalan syömättä ensin aamupalaa. Ehkä vielä joskus ilahdutan rakastani hienolla aamiaisella, ehkä...
Se sellainen kiristävä paino on vihdoin kadonnut, tuntuu että voin taas hymyillä aidommin ja vapaammin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti