Kävelin eilen tanssitunnilta kotiin, väsyneillä jaloilla mutta ihan hyvillä mielin.
Mietin aikoja, kun en vielä asunut kaupungissa, kun vierailin parhaan serkkuni luona ja käytiin illalla pimeässä istuskelemassa jokirannassa. Jo silloin siitä tuli kaikkine veteen heijastuvine valoineen lempipaikkani Joensuussa.
Sinne menin silloinkin, kun jo asuin kaupungissa, ja seinät merimiehenkadulla tuntuivat kaatuvan päälle. Sieltä olen taltioinut kameraani kuvan jos toisenkin.
Ja eilen jokivartta kävellessäni mietin, että miten onnekas olenkaan kun saan kävellä sitä pitkin lähes aina kun olen matkalla kotiin. Vaikka en tiedäkään miten koti määritellään, tai että voinko ajatella niin, mutta siltä se ainakin tuntui. Miten onnekas olenkaan, kun saan aina katsella niitä valoja ja tulen hyvälle mielelle.
Niin kovin hurjaa on se, miten elämä meitä täällä oikein kuljettaakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti