En tiedä kuinka kauan tätä pelkoa jatkuu. Milloin kaikki on tarpeeksi normaalia, jotta voin hellittää. En ole varma, mutta toivoisin että melko pian. On järjettömän uuvuttavaa tarkkailla omia olotilojaan koko hereilläoloajan.
Minä tiedän, että ei minuun satu. Että jos kaikki ei olisi hyvin, olisi oloni paljon huonompi. Tiedän ettei se hetkessä parane, ja niinä hetkinä kun haluaisin soittaa päivystykseen mietin että niin mitäs minä sitten oikein sanoisin. "Luulen, että minuun sattuu. Luulen, että haavani ei ole parantunut". Luulen, että eivät olisi iloisia sellaisista niin sanotusti turhista puheluista.
Sanovat, että eihän siitä ole kuin vasta viikko. Ei olekaan, mutta sekin on jo ihan tarpeeksi.
Toivottavasti jo huomenna kaikki on taas ainakin edes vähän paremmin.
Voi vitsi, tämä voisi olla ihan minun kynästäni. Vuosi sitten minulta poistettiin jalasta kasvain ja koko kuluneen vuoden olen välillä ihan hysteerisestikin ja täysin tahdostani riippumatta tarkkaillut omaa kehoa ja oloa ja halunnut jostain varmistuksen, että kaikki on nyt kunnossa (tai että ei ole). Yksittäistapaus, ne sanoivat siitä edellisestäkin. Sattumaa, todella epätodennäköistä. Mutta kun salama on iskenyt kerran, niin on tosi vaikeaa luottaa, ettei se enää iske uudestaan.
VastaaPoistaHuh, kuulostaa ikävälle. Kokemuksesta tiedän, että on ihan äärettömän raskasta elää pitkiä aikoja sen tunteen kanssa, joka saa koko ajan epäilemään ettei kaikki ole hyvin. Toivottavasti aika auttaa kuitenkin, ja lopulta sitä taas uskaltaa luottaa vähän enemmän :)
VastaaPoista