Hitaasti hitsaudumme yhteen

Ollaan seurusteltu pian kaksi ja puoli vuotta. Ja minä olen alkanut huomaamaan mitkä ovat niitä meidän kahdenkeskisiä inside-juttuja, tai oppinut tunnistamaan mitkä asiat ilahduttavat tai ärsyttävät poikaystävääni. Se on tehnyt minut ihan hurjan onnelliseksi. 

Helposti tulee kuitenkin mietittyä, että miten siinä on voinut kestää niin kauan ja tarkoittaako se, että tässä on jotain pielessä. Kovin monet tuntuvat hitsautuvan yhteen niin nopeasti, ehkä jo puolessa vuodessa. Ja tietyllä tasolla se toki on mahdollista, mutta itse elin alussa aika varoen. 

Ehkä takana oli huonoja kokemuksia ja huonoja muistoja. Oli jäänyt tunne siitä, että en oikein päässyt niin tärkeäksi kuin olisin toivonut. Ei ollut aluksi helppoa luottaa, että nyt tässä on oikeasti ihminen joka haluaa tietää miten minulla menee. Ihminen, jolle voi laittaa viestiä aina, kun tulee mieleen jokin asia, josta haluaa kertoa. Olin ehkä turhankin varovainen ja sain poikaystäväni perääntymään ja toppuuttelemaan omia tunteitaan. 

Tuntuihan se joskus epätoivoiselle, että eihän tästä mitään tule kun en opi kertomaan asioistani. Että miten niin se ei muka tunnu luontevalle. Silti kokemuksesta tiesin, että ei se johdu siitä ihmisestä, joka siinä vierellä on. Se olisi ollut ihan samanlaista ihan kenen tahansa muunkin kanssa. Onneksi löysin ihmisen, joka oli kärsivällinen ja antoi minulle aikaa.

Jostain syystä olen oppinut pitämään tietyt asiat vain itselläni, ja edelleen joudun muistuttamaan itselleni että pitäisi kertoa niistä sille toiselle. Koska ne eivät ole enää vain minuun vaikuttavia juttuja, hyvin usein ne vaikuttavat myös siihen toiseen, joka elää niin kovin lähellä minua. Vaikka paljon enemmän jo kerronkin ja se tuntuu täysin luontevalle, aika ajoin joudun kyllä muistuttamaan itseäni asioista kertomisesta.

Paljon on tultu eteenpäin siitä, kun kaikki oli uutta ja ihmeellistä. On mukavaa, kun meillekin syntyy niitä ihan omia juttuja ja yhteisiä muistoja. Kyllähän ne luovat paljon pohjaa suhteelle.