Miksi kadehtia, kun voisi kiittää?

Ympärillä painostava tunne, joka ei johdu pelkästään myrskyä hautovasta säästä.

Muut tuntuvat pääsevän eteenpäin elämässään, minä en.

En kykene tarttumaan mihinkään ympärillä olevaan,

on kuin katselisin maailmaa lasisen pallon sisältä. 

Asiat ovat siellä, lasin toisella puolella, ulottumattomissa.

Tunnen kateutta muiden eteenpäin menemisestä ja sitten kysyn itseltäni miksi.

Haluanko oikeasti tehdä suuria päätöksiä elämässäni kateuden takia, 

enkä vaikka siksi että ne oikeasti tuntuisivat maailman oikeimmilta tässä hetkessä.

En voi ymmärtää miksi on niin vaikeaa olla onnellinen kaikesta siitä, mitä itsellä on.

Miksi minä käytän aikaani kadehtimiseen, kun voisin käyttää sen kiittämiseen?

Jos hukun tähän omaan kurimukseeni,

katoan lasipallon sisälle kokonaan,

silloinko olisin onnellisin?

Pehmeitä kohtia

Minussa on niin pehmeitä kohtia,

että tikarin lailla lävistävät sanat ja katseet.

Niin harvaa kudokseni,

että sen väleihin jää,

ehkä ajattelemattomuuksissa lausutut,

ikävät sanat.

Niin pehmeitä kohtia,

niin harvaa kudosta,

olematon suojamuuri.

Sanat menevät syvälle, 

kiemurtelevat lihasteni muistiin,

painuvat jonnekin loputtomaan pohjaan saakka.

Minä kyllä muistan, 

vaikka sinä ehkä enää et.

Syvien urien elämänpolku

Minä olen ihminen, joka luiskahtaa helposti kulkemaan aina samoja uria.

Samat rutiinit toistuvat päivästä toiseen.

Kuljen aina samaa reittiä töihin ja takaisin, inhoan niitä ensimmäisiä päiviä kun en vielä oikein tiedä mistä reitti menee ja millaiset on askelmerkit työpaikalla.

Kävelemme aina samaa iltalenkkiä, toistamme sitä illasta toiseen.

Ja sitten kun minä yritän tehdä työtä, jossa ei saisi urautua.

Pitäisi ajatella jotenkin uudella tavalla, ainakin edes vähän laatikon ulkopuolelta.

Tähänkin minä olen urautunut jo nyt, toistan samaa kaavaa, uskaltamatta edes nähdä miten muuten asiat voisi tehdä. 

On turvallisempaa silloin kun asioilla on tietyt raamit, joiden sisään ne sujahtavat.

Kysymys kuuluu, uskallanko ravistella raamejani, haluanko keksiä tapoja nähdä asioita eri tavalla. Vai vaihdanko alaa jonnekin, missä urautuminen on enemmän kuin ok.

Passiivista eloa

Tunnen olevani kykenemätön,

aivotoimintaan, liikkumiseen, hyödylliseksi olemiseen.

Arvotan olemistani tekemisen kautta.

Se, että makaa päivän olohuoneen matolla ja kuuntelee podcasteja ei ole tarpeeksi.

Päivät ilman tiettyjä kellonaikoja eivät ole ystäviäni.

Pikkuhiljaa ne kiemurtelevat ihon alle,

muuttavat kaikki lihakseni lyijyksi,

tekevät passiiviseksi.

Luen instagramista tarinoita siitä miten jonkun ainoat vaihtoehdot tässä elämässä ovat saattohoito tai hoitokokeilu, joka ei välttämättä tehoa.

Hyvinhän minulla on asiat.

Huolenaiheeni ovat opintopisteet, harjoittelu ja Facebookpäivitykset.

Muistaisipa useammin miten hyvin minulla onkaan.

Vailla pelastusta

Minä etsin pelastusta selfhelp kirjojen sivuilta,

kääntelen sivuja kuin kiviä,

toivon löytäväni jotakin.

Se on loputon suo,

johon vajoan yhä syvemmälle.

Eikä pelastus ole niiden kirjojen sivuilla,

eivät kaikki ne vastaukset, joita toivoisin.

Itsestäni minun täytyisi ne vastaukset kaivella,

käännellä mieleni sopukoita kuin niitä kirjojen sivuja.

Siellä jossakin se on, vastaus.

Ilosia ajatuksia

Kirjoitin tänne vanhentumisestani ei niin positiiviseen sävyyn, ja melkein heti perään instagramiin paljon positiivisempaan sävyyn. 

En haluaisi aina synkistellä, koska mitäpä se auttaa.

Se vain vahvistaa niitä negatiivisia ajatuksia, joille en oikeastaan haluaisi antaa valtaa.

Asuuko minussa positiivisuus, ja voinko jotenkin vahvistaa sen olemassaoloa?

Koska hyviä asioita on maailmassa juuri sen verran kuin niitä haluaa nähdä.

Minä haluan nähdä niitä enemmän, kirjoittaa niistä enemmän, löytää takaisin sille lähteelle josta tekstini ammennan. 

Tarve tulla kohdatuksi

Meissä jokaisessa asuu tarve tulla kohdatuksi. Polttava tarve siihen, että meidät nähtäisiin ja hyväksyttäisiin juuri sellaisina kuin olemme. Kaipaamme hetkiä, jolloin toinen olisi täysin läsnä ja olisi herkistynyt kuulemaan pienimmänkin huutomme.

Mutta mitä on tapahtunut maailmalle, kun sellaiset hetket tuntuvat olevan aika harvassa. Meillä on niin kiire olla koko ajan osa jotakin, olla tavoitettavissa, että pysähtyminen toistemme äärelle unohtuu helposti. Kohtaamme ihmisiä internetissä, mutta kohtaammeko sitä, jonka vieressä istumme kotisohvalla?

Osa ihmisistä on jopa valmiita maksamaan siitä, että saa hetken ajan jonkun toisen jakamattoman huomion. Rosen-terapiassa voit ostaa itsellesi tunnin ajaksi kosketusta, läheisyyttä ja vain ainoastaan sinua varten olevat korvat. Voit sanoa mitä vain, eikä sinua tuomita. Saat olla juuri sellainen kuin olet. Kaikki tunteet ja tuntemukset on sallittuja. Kuinka usein sitä itse muistaa kohdata toiset ihmiset yhtä sallivasti? Tai edes itsensä.

Mutta silti. Pitäisi muistaa ja uskaltaa kohdata paljon useammin se ihminen siinä vierellä syvemmällä tasolla. Kukapa meistä ei kaipaisi hyväksyntää, toivoisi tulevansa kuulluksi. Tämän haluaisin muistaa, kun kohtaan ihmisiä.

Kaksikymmentä ja seitsemän

En tiedä onko tästä iästä olemassa lauluja.

Niin kuin happy birthday sweet sixteen tai I'm feeling 22.

Ensimmäisen kerran itkin vanhentumistani 16 vuotiaana. 

Ahdistuin ajatuksesta, että olin jo niin lähellä täysi-ikäisyyttä.

Jostakin sieltä lähtien on ikääntyminen aiheuttanut vain kasvavaa paniikkia.

En tiedä onko se hyvä vai huono asia, että mielessään pysäyttää oman vanhenemisensa. 

Että ei oikeastaan päästä läpi ajatusta siitä, minkä ikäinen sitä oikeastaan on.

Vaikka eihän iällä pitäisi olla väliä, koska voiko sitä muka ikinään olla liian vanha yhtään mihinkään (paitsi lisääntymiseen).

Enää kolme vuotta ja täytän kolmekymmentä. Voi apua ja voisinko pysäyttää vanhenemiseni tähän?