Sisäinen rauhani ja tyyneyteni on syystä tai toisesta heittänyt kuperkeikkaa viime päivät. Siksi olen etsinyt uusia tapoja löytää takaisin rauhaan, miettinyt mikä sen vei pois ja miksi elo tuntuu niin hähmäiselle.
Tänään minut pysäytti seuraava lause:
"Vaikka kuinka yrittäisimme järkeillä ahdistusta pois, se ei tule tapahtumaan, ellei kehomme opi tuntemaan turvaa stressaavissa tilanteissa."
Minun mieleni asfaltoidut väylät vievät kohti ajatusta, jossa en ole turvassa silloin kun tunnen epämukavia tunteita. Mieleni lähtee vyörymään kohti tuhoa, jossa pienikin epämukava tunne johtaa täydelliseen raiteilta suistumiseen. Sen sijaan ajatus siitä, että minulla ei olotiloista huolimatta ole hätää ja että ne ovat oikeasti vain ohimeneviä, se ajatus on niin pusikkoisen polun päässä että perille ei ole helppo päästä.
Siitä polusta minä alan hiljalleen rakentaa yhä enemmän sitä ajatusten valtatietä, jota pitkin liikenne kulkee. Olenhan minä jo päässyt eteenpäin. Nyt minulla on edes tiedossa se polku, ja hiukan olen sitä jo raivannutkin. Vuosi sitten en edes nähnyt muuta suuntaa kuin sen asfaltoidun väylän kohti paniikkia.
Prosessi on hemmetin pitkä, välillä aivan uskomattoman turhauttava. Pitäisi osata nähdä kaikki se hyvä. Miten paljon olenkaan jo päässyt eteenpäin.
Mutta ne suuret valtaväylät, ne vievät niin helposti mukanaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti