Yhtäkkiä olen valmistunut, en enää opiskelija.
Statukseni on muuttunut, ihmisten odotukset minua kohtaan ovat muuttuneet.
Tunnen tukehtuvani.
Odotukset istuvat rintakehäni päällä,
painavat sen kasaan.
On vaikea hengittää.
Mieleni huutaa lujempaa kuin hetkeen,
"TEE JOTAIN".
Eikä sille riitä mikään.
Yritän sanoa itselleni,
että ei ole mitään hätää tai kiirettä.
Että kyllä asiat järjestyvät ajallaan.
Samalla mieleni kasvattaa odotuksista entistä suurempia mörköjä,
ja järjen äänelle ei jää juuri sijaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti