Rakastatko mua vielä silloin, kun yö painaa sydäntäni?

Mieli on hauras,

kuin särkyvää lasia.

Jos koskettaa liian kovaa,

hajoanko?

Jääkö mitään jäljelle,

jos kukaan maailmassa ei pysty käsittämään,

miten niin en voi vain elää normaalisti.

En aina käsitä itsekään,

en haluaisi tarvita niin paljoa apua elämiseen,

kuin mitä silti tarvitsen.

Kukapa haluaisi. 

Sitä luulee olevansa kuolematon,

voittamaton,

kunnes toisin todistetaan.

Joskus toiveikas, toisinaan toivoo näe en

Elämä tuntuu taistelulle, vaikka yritänkin välillä suhtautua siihen enemmänkin seikkailuna.
Ehkä jos voisin kohdata tunteeni uteliaana, valmiina oppimaan uutta.
Elämäntehtävänä riehuvan mielen kesytystä, oman elämäntarkoituksen rakentamista niistä palasista, joita on jaettu.
Se ei tunnu helpolle, vaan enemmänkin epäreilulle. Energia tuntuu valuvan vääriin osoitteisiin, ja jättävän liian vähälle huomiolle ne asiat, joiden oikeasti haluaisi olevan kaiken energian kohteena.

Tuntuu vaikealle.

Jos minulla olisi syvä luottamus siihen, että kaikki tulee menemään ihan hyvin, voisi elämä ja mieli olla enemmän tasapainossa. Missä on mielenrauhani, missä tyyneyden alku lähde?
Mitkä asiat elämässä ovat tärkeitä kenellekin, miten rakentaa niistä päämäärä, miten mennä jotakin kohti?

Jos kymmenen vuotta sitten luulin olevani hukassa, en silloin vielä edes tiennyt mitä se tarkoittaa.

Hyökyaaltojen viemänä

Ne ovat valtavia, kaiken alleen hukuttavia hyökyaaltoja, enkä minä edes ole kovin hyvä uimaan.
Ne tulevat kysymättä, yllättäen. 
Tunnen hukkuvani.

Mitä enemmän räpiköin vastaan, sitä syvemmälle uppoan. 
Missä suunnassa on pinta, täytyisikö uida vai vain antautua tunteen vietäväksi ja toivoa löytävänsä takaisin pinnalle?

Hukkuva ihminen ei oikeastaan enää edes huido. Jos minä siis lakkaan räpiköimästä, en enää yritä pysyä pinnalla, hukunko vai selviänkö?

Niihin hyökyaaltoihin minun täytyisi löytää oma pelastusliivini, keinoni hyödyntää aalto, nousta sen harjalle.

Kaikenlaisia muutoksia

 Muutos on palan tunteena kurkussani.
Onhan se jo useamman kerran todettu, en ole kovinkaan hyvä muutoksien keskellä eläjä.

Odotan elämän tasaantumista, 
olon normalisoitumista,
mahtaako tapahtua kumpaakaan?

Lopetin harjoittelun,
edes Helsinkiin matkustaminen tuntuu tällä hetkellä olevan vain kaukainen haave,
ajatus kokonaan toisesta maailmasta.

Lähitulevaisuudessa odotettavissa ristiäiset, joissa minun käsivarsilleni lasketaan kokonainen uusi elämä. Siitä alkaa kasvaminen, niin hänen kuin minunkin.

Hämmentäviä tunteita

Hämmennys siitä mitä tunteita minussa on herännyt,
enkä oikein osaa nimetä niitä.
Kateus? Mustasukkaisuus? Mutta miksi ja mistä?
Ainakin suuri ulkopuolisuuden tunne.

Maailma on vinksahtanut hieman raiteiltaan,
uusia rooleja opetellaan,
haetaan omaa paikkaa tässä alati muuttuvassa palapelissä.

On vaikea määritellä oma roolinsa,
löytää paikkansa,
ja kaikelle sille pitäisi kai osata antaa aikaa.

Mutta miksi kukaan ei missään kerro,
että tällaisiakin tuntemuksia voi tulla,
eikä kaikki ole välttämättä heti pelkästään ihanaa?

Pysähdys

Kun asiat muuttuvat,

häilyvät,

enkä osaa suhtautua niihin.

Muutokset, 

tulevat ja menevät,

tekevät elämästä elämää.

Mutta eivät minun elämästäni,

joskus toivoisin ettei koskaan ikinä mikään muuttuisi,

pysähtyisi.

Jos olisikin pysähtynyt,

jonnekin lapsuuteen,

ja jäänyt sinne.

Paljas ja hauras

Istuin peilin edessä,

fyysisesti alastomana, 

mietin kuinka kohta vaatteet päälläni,

peittävät alleen ylitsevuotavan epävarmuuteni.

Onko ihminen paljaimmillaan alasti,

vaatteet peittää alleen ihon pehmeät kohdat,

mitä peittää alleen iho?

Miten olla henkisesti alasti,

täysin paljas,

ilman minkäänlaista suojakuorta?

Pystyykö siihen täysin kukaan koskaan?