Poika vailla nimeä

Hän oli kaunis. Hänen tummat hiuksensa sekoittuivat lempeässä kevättuulessa, ruskeiden silmien katsoessa laskevaa aurinkoa pitkien silmäripsien takaa. Hänen nenänsä kaartui kauniisti ja ihanat punaiset huulensa tunsivat tuulen.
     Tiedän kaiken olevan totta, uskon näkeväni unta. Hänen vahvat jalkansa seisovat vakaasti kallion reunalla. Lihaksikkaat käsivartensa hän on levittänyt sivuilleen, kuin olisi lähdössä lentoon. Ohuen t-paidan läpi näkyy hänen treenattu vartalonsa. Hän on vahva, hän on voimakas.
     Yllään hänellä oli verkkarit, mustat kuin yö. T-paita, valkoisempi kuin juuri maahan satanut ensilumi. Jalassaan lenkkarit, kuin hän olisi vain lenkillä. Hänen ihonsa oli kananlihalla, hänen oli kylmä.
     Hänen elämänsä on yhdestä horjahduksesta kiinni. Alla odottaa hyinen vesi. Hän tietää sen. Hän tahtoo maistaa tuulta. Sulkee silmänsä ja hengittää syvään. Tahtoisin tarttua häneen kiinni, estää putoamasta, mutta en saa hänestä otetta. Hän on liian kaukana.
     Tuuli yltyy. Hänellä on todella kylmä. Tahtoisin lämmittää häntä. En voi. Hänen on nyt selviydyttävä yksin. En voi auttaa.
     Pian hän oli tehnyt päätöksensä. Hän avasi silmänsä, katseli ympärilleen. Puristi kätensä nyrkkiin. Hän ponnisti kohti tuntematonta, kohti uusia seikkailuja. Hän pyöri ilmassa vinhasti, kuin nauttien viimeisistä hetkistään. Hän rikkoi veden pinnan kauniisti ja sulavasti. Katosi veden alle. Jätti jälkeensä väreilevän vedenpinnan. Katosi, eikä palannut.
     Minä seisoin ja katsoin vierestä, kun hän hyppäsi, enkä tehnyt mitään. Toiset väittävät, että en ollut paikalla. He eivät tiedä. Olin siellä, mutta en voinut tehdä mitään. Hän oli päättänyt.
     Hän oli kaunis. Rakastin häntä. Olisin tahtonut olla hänen. Hän oli rakkaani, ainoani. Hän oli poika vailla nimeä.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Vuonna jotain kirjoitettu novelli. Olin ehkä lukion ykkösellä. Hiukan muuttelin lauserakenteita, mutta ihan kaikkia en jaksanu. Ihan hauska aina lukea näitä ja huomata, että mitä sitä nyt oikein tekisi toisin tätäkin kirjottaessaan. Hiukan naurattaa tuo miun dramaattinen tyylini, rakkaani ainoani, jeps. Ja varmaan jotain twilightin kulta-aikaa, kun kaikki on niin vahvaa ja lihaksikasta.
Oikeesti halusin vaan laittaa tän tänne, ku miusta tää on kiva. Joten en selittele enempää. Siinä se nyt on.