Olen aina pitänyt itseäni viallisena, kun ei ole haaveita eikä tavoitteita. Ei ole unelma-ammattia tai suuria uratoiveita. Sitä vain toivoisi ajautuvansa jonnekkin, viihtyvänsä jotenkin ja pärjäävänsä ookoosti. Ei kai kukaan voi elää niin, hyvänen aika.
Ja sitten minä löysin muitakin, jotka elävät niin. En ollutkaan enää ainoa, se ei ollutkaan enää niin kummallista. Haahuilemisesta tuli hyväksyttävä elämäntapa.
Ajattelin aina jotenkin, että kun tulee ikää lisää, haahuilu vähentyy. Että ehkä sitä iän myötä alkaa määrittelemään elämäänsä tavoitteita. Nyt kuitenkin opin, että välttämättä niin ei käykään. Ja siksi taitaisi olla parempi vain hyväksyä haahuilu osaksi omaa elämäänsä.
Onko se väärin, jos on vähään tyytyväinen? Onko se väärin, jos omassa elämässä tavoitteet ovat pienempiä kuin joillain? Eihän se ole, ei tietenkään. Ja niistä pienistä asioista minä voin rakentaa oman, hyvän elämäni.
Tavoitteet tai niiden puute vaikuttaa yleensä lähinnä ihmiseen itseensä. Voisin näin ollen väittää, että et ole haahuilullasi suurta syntiä tehnyt. Jokaisella pitäisi olla oikeus porskuttaa tavallaan, vaikka ei olisi mitään käsitystä minne ilmansuuntaan on kauhomassa.
VastaaPoistahttps://aatenarikka.blogspot.fi/
Tottahan se! :) Oma, ilmeisesti ikuinen, paha tapani on yrittää elää muita miellyttäen ja ahdistuminen siitä, jos en näin onnistu tekemään. Näin ollen tästäkin asiasta voi tuntea omantunnontuskia, vaikka ei todellakaan pitäisi.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi! :)