Ajatuksia lapsellisuudesta

Huomaan ajattelevani usein, että aika loppuu kesken. On pirullista olla nainen tässä maailmassa, kun niin sanotusti biologinen kello tikittää. Huomaan takertuvani reilusti yli 30 vuotiaisiin pienten lasten äiteihin, kuin johonkin viimeiseen helpottavaan oljenkorteen. "Huh, tuokin on jo 36 ja lapset on noin pieniä." Tai tietysti mikä parempaa, naisiin jotka vasta odottavat ensimmäistään noilla ikävuosilla.

Lasken itselleni niin sanottuja armon vuosia. On vielä aikaa kypsyä ja pohtia, melkein kymmenen vuotta. Ainakin teoriassa. Käytännöstähän ei sitten kuitenkaan voi kukaan koskaan etukäteen tietää. 

En ole viimeisiin vuosiin kokenut oikein minkäänlaista halua tulla äidiksi. Silti jokin ajatus päässä pakottaa miettimään sitäkin vaihtoehtoa. Niin syvälle se on meihin ihmisiin kirjoitettu. Jonnekin alitajuntaan ja tiedostamattomaan, ajatus suvun jatkamisesta. Ehkä odotin jotain tapahtuvaksi, kun siskonpoikani syntyi. Se oli ensimmäinen kosketukseni ylipäätään niin pieneen ihmiseen. Stressaannuin ja ahdistuin itkusta, ihmisten hössötyksestä, siitä sekasorrosta jolla itku yritettiin saada loppumaan monen ihmisen voimin. Koin helpotusta siitä, että pääsin kotiin lepäämään kaiken hulinan jälkeen. Ei pienintäkään ajatusta siitä, että olisipa minullakin, voisinhan minäkin. 

En vieläkään tiedä voisinko. Niin monia syitä sille, miksi minun ei ehkä ole tarkoitus tulla äidiksi. Toisaalta niin paljon inhimillistä pelkoa suuren elämänmuutoksen ja mullistuksen edessä. Suuren tuntemattoman, josta kukaan ei voi etukäteen varmaksi sanoa mitä saa. Ehkä se olisi oudompaa, jos se ei ollenkaan pelottaisi. 

Aika tuntuu valuvan käsien välistä hukkaan, enkä ole vielä täyttänyt edes kolmeakymmentä. Ihan liian pian tosin olen. Nämä ajatukset eivät ole jättäneet viime aikoina rauhaan. Enkä tiedä jättävätkö milloinkaan. Tämä tuntuu olevan liian suuri asia päätettäväksi, ja joskus toivon että ehkä universumi päättää puolestani.